Tytön kylmyys (1845)

Tytön kylmyys.

Kirjoittanut Paavo Tikkanen


Rannikolla, puitten peittehessä
Istu paimen, päivän pa’etessa
Poika siinä laulo lakkaamatta
Tunnostansa, hellä huolistansa:
Kurja laulo neion kylmyy’estä,
Kovuu’esta kohden rakkauttansa,
Surustansa siitä syntyneestä.
Kun hän laulo, kaiku kallioiset,
Kun hän laulo, raiku järven rannat.
Laulamasta poian lakkauttua
Soitti vielä viidan vieno lapsi,
Vastaileva kaiku kallioilta.
Sepä tuskin jätti jätkytyksen
Koska poika piilopaikassansa
Kuuli äänen oman kultasensa.
Näinpä neito laulo lempehesti,
Vastarannikolta vasta’eli:
”Mistä saapi paras poikaseni
Namät kuvat, koskevaiset sanat?
Miksi syöpi aina sy’äntänsä
Surun tuimat, särkeväiset tutkat?
Viimes kerran kun hän tänne tuli,
Kau’an täällä viipy karjastansa,
Pyysi hän ja ano armas multa,
Antaakseni hälle sy’ämmeni,
Ollakseni hälle omituinen.
Mitä siihen saatto tyttö raiska
Vasta’ella vallan pyytävälle?
Sy’än suontu, mutt’ ei suontununna
Kieli siinä sitä sanomahan,
Mitä mieli sy’än tykkiväinen.
Poika luuli minun povessani
Kylmän kiskon muka makaavaksi,
Ja hän läksi lopen innossansa
Suuttununna täältä suotamahan.
Poika paras kovin kolkostunut
Viikot viipy, päivät poissa oli,
Eikä tullut luokse tyttösensä.
Pitkät päivät olen oottanunna,
Ikäväiset, eikä kuulu häntä!
Elä luule, lempi lintuseni,
Ett’ on aina totuus toimessansa,
Kylmyys kanssa kasvon kylmyy’essä
Tyttösellä, poian pyytä’essä!
Uu’et tunnot, uu’et liikutukset
Saivat siilon vallan sy’ämmessä,
Koska tyttö kuuli tyrmeyntynyt,
Että poika pyysi omaksensa.
Sy’än liikku liian piilossansa,
Sanat puuttu paljon sanovalta.”


Lähde: Necken: poetisk kalender för 1846. 1845. J. C. Frenckell & son, Helsingfors.