Työtönnä (1898)
| Työtönnä. Suurkaupunkikuva. Kirjoittanut Émile Zola |
Aamulla tehtaaseen astuessaan tapaavat työmiehet sen kylmillään. Koneet ovat liikkumattomina ja mykkinä pitkine, ojennettuine käsivarsineen ja voimattomine pyörineen.
Synkän näköisenä astuu tehtaan isäntä pienestä suojastaan ja sanoo työmiehille:
”Pojat, tänään ei ole työtä. Ei saavu enään tilauksia, varastot karttuvat ja makaavat suojissaan hyödyttöminä. Tämän pitäisi olla vuoden paras kuukausi – ja kuitenkin ovat tulokset sellaiset. Tämä liike-elämän tyyppi uhkaa hävittää useat vakavat liikkeet. Minun täytyy seisauttaa työt.”
Muminaa kuuluu työmiesparvessa.
Isäntä jatkaa matalalla melkein viehkeällä äänellä:
”Pojat, älkää luulko minua miksikään itsekkääksi ihmiseksi. Asemani on peloittava, vielä vaikeampi, kun teidän. Kahdeksan päivän kuluessa olen minä hävinnyt viisikymmentätuhatta markkaa. Joka päivän jatkettu työ enentäisi tappiota. Minulta puuttuu rahoja sitoumuksistani selvitäkseni. Te huomaatte puhuvani ystävänä ja toivon teidän kästtävänne minut. En minä ettekä te mitään mahda onnettomuudelle. Olemme taistelleet niin kauvan kuin olemme voineet. Mutta nyt on taistelu lopussa. Minä en voi auttaa teitä, sillä minä en voi auttaa edes itseänikään.”
Silloin ojentaa hän heille kätensä, vuoroon jokaiselle. Hän on vaiti ja miehet ovat ääneti. Puristettuaan isäntänsä kättä, vetäytyvät he takaisin. He seisahtuvat hetkeksi ja katselevat kaihoten työpaikkojaan.
Tuossa ovat heidän työaseensa – nyt ovat ne hyödyttömiä.
Känsäiset kädet puristuvat nyrkkiin. Hurja suru kuvastuu usean kasvoissa. Kahdella – kolmellakymmenellä perheellä ei tulevalla viikolla ole mitään syötävää!
Muutamat naiset, jotka myöskin ovat ollet tehtaan työssä, itkevät. Miehet koettavat näyttää rohkeammilta.
Suuret, mykät koneet tekevät aution vaikutuksen. On aivan kuin kuolema vallitseisi siellä sisällä – on aivan kuin oltaisiin jossakin hautaholvissa. Tuskaiset ihmiset tuntevat rintansa puristuvan kokoon. Tuntuu siltä kuin tukehduttaisiin.
Ulos, ulos raittiiseen ilmaan!
On kulunut kahdeksan päivää siitä kuin tehdas suljettiin. Kahdeksan päivää on työmiesraukka harhaillut Pariisin kaduilla ja etsinyt työtä. Ovelta ovelle on hän kulkenut, hän on tarjoutunut tekemään kovimpia, vaivaloisimpia töitä. Hän on tarjoutunut tekemään työtä puolesta päiväpalkasta, ruokavähäisestä. Hän on juossut paikasta paikkaan, kunnes hänen kenkänsä ovat riekaleina ja jalkoja pakottaa.
Mutta ei – kaikki ovet pysyvä! hänelle suljettuina.
Nyt on hän kuleksinut koko koko päivän.
Sataa. Häntä paleltaa, hänellä on nälkä, hän on märkä ja epätoivoinen. Ja kotona istuvat vaimo ja lapset odottamassa, yhä vaan odottamassa. Kaikki itkivät he aamusella nälän takia. Hän lupasi silloin hankkia heille hiukan leipää illaksi. Mutta hän ei ole onnistunut. Ja häntä värisyttää kotia aikoessaan.
Hän nojautui silloin kaiteeseen ja katsoo alas Seineen. Siellä alhaalla kohisee. Siellä on pimeätä ja syvää. Siellä on rauhaa, lepoa ja unhola!
Ei kuitenkaan, se olisi raukkamaisuutta! Mies lähtee astumaan.
Työmiehen vaimo kulkee katua. Hän on jättänyt pienen tyttönsä yksikseen kotia. Lapsi on jäänyt nukkumaan.
Vaimo on laiha ja hänellä on yllään puku ainoastaan ohut puku. Hän vapisee kylmän takia ja hampaat lyövät loukkua. Sataa virtanaan. Hän on läpimärkä.
Kotona ei ole mitään. Kaikki on löytänyt tiensä panttilainauskonttoriin. Vieläpä makuuvaatteetkin ovat poissa, paitse lakanaa, joka on ripustettu ikkunan eteen vedon vuoksi. Huone on niin kylmä. Eikä ole ensinkään puita. Pikkarainen yskii.
Myöskin vaimo on etsinyt työtä. Turhaan. Hänellä on kiltti mies, joka ei juopottele. Mutta mitäpä tuo auttaa – työtä puuttuu. Hän on velkaa leipurille, vihanneksien kauppiaalle – kaikille. Hän ei saa velaksi edes 10 pennin edestä.
Ja nyt kohtaa hän miehensä.
Hänen silmänsä kirkastuvat hetkiseksi.
”No?”
Hän katselee miestään tuskaisin katsein.
Mutta tämä ei vastaa; antaa vaan katseensa vaipua ja seuraa häntä.
– – – – – – – – – –
Pikkarainen ei nuku. Hän istuu laihalla vuoteella ja tuijottaa eteensä. Mitenkä on laita tämän seitsenvuotisen lapsen, jonka kasvot ovat kalpeat ja synkät, aivan kuin elähtäneen naisen?
Oikeastaan olisi hänen tänään ollut mentävä kuuluun. Mutta hänellä ei ole kenkiä. Eikä hän ole saanut ruokaa. Koulussa on edes lämmin. Siellä ei palella, niinkuin täällä.
Miksi on kaikki niin ikävää? Ja minkätähden kirvelee niin rinnassa? Hän muistaa pienenä olonsa, kuinka hän meni isän ja äidin kera kävelylle auringon paisteeseen. Miten hauskaa olikaan. Miksi ei hän saa tehdä samoin nyt? Miksi on hänen aina niin nälkä? Onko kaikilla ihmisillä nälkä? Miksi ei saa leipää?
Leipää – leipää! Ehkä äiti on mennyt ostamaan leipää? Ehkä palaa kotiin ja tuo mukanaan pienen palan?
Ennen oli hänen ikävä yksinään ollessaan. Häntä peloitti. Nyt häntä ei enään pelottanut. Kaikki on hänelle yhdentekevää. Jospa hänellä olisi vähän leipää! Pienen pieni pala! Ah, pian saapuu ehkä äiti ja tuo mukanaan leipää! Oo – oi! Leipäkulta! Hän taittaisi sen pieniin palasiin ja imisi niitä, hän suutelisi niitä, ennenkuin söisi ne.
Isä ja äiti saapuvat kotiin. Pikkarainen katselee ahnaasti heidän käsiään ja kun ne ovat tyhjät, sammuu hänen katseensa kirkkaus.
”Äiti, äiti – minulla on niin nälkä”, kuuluu haikea valitus.
Mies ja vaimo silmäilevät toisiaan, kummatkin silmät ovat kosteat. Äiti käskee pikkaraisen nukkua.
Mutta pikkaraista paleltaa ja värisyttää. Hän ei tahdo paneutua levolle. Hän itkee. Nyyhkien kavahtaa hän äitinsä kaulaan ja kysyy:
”Äiti – miksi ei meillä enään ole ensinkään leipää?...”
Lähde: Työmies 16.7.1898.