Työtönnä (1896)

Työtönnä. Kirjoitti Haltia. Kirjoittanut anonyymi

Ei olleet Suhosella mitkään hauskat ajat. –

Raskaalla mielellä, huolestuneena kulki hän kohti kotiansa kädet seljan takana, pää painuksissa ja raukeasti tuijottaen katuun.

Päivä oli puolenpäivän rinnassa ja aurinko paistoi niin suloisesti kun ainakin silloin, kun se alkaa sulatella hyistä, peittoa maanpinnalta ja loihtiakseen esille elämän talven kuolettamasta luonnosta. Sen säteet olivat jo sulattaneet lumen katu vierustoilta, kattojen päältä ja Nikolainkirkon rappusilta. Mutta satamaa peitti vielä paksu jääpeite ja valkea lumivaippa kattoi ulompana meren ja sen karit ja kalliot.

Suhosenkin mieltä peitti tuollainen paksu jäävaippa ja kylmiä, jääkylmiä olivat hänen tunteensa.

Eihän se ollut ihmekään. –

Pitkän, kylmän, työttömän ja nälkäisen talven poikki päästyään oli hän vihdoinkin tuskin viikkoa takaperin onnistunut saamaan työtä ja nyt, nyt se taas oli loppu ja Jumala ties milloin taas alkaneekaan, ja mistä tavannee työpaikan. –

Hän suuntasi askeleensa Erottajan poikki Roopertin kadulle päin.

Siinä se seisoi tuossa kadun nurkassa komeana tuokin muhkea kivirakennus, jota hänkin oli ollut mukana rakentamassa. Ja siellä sisällä ne asustelivat isoiset komeissa salongeissaan, joista oli kaunis näköala yli esplanaadien. Ei siellä milloinkaan tunnu jos ulkona tuuli tai pakasti. Eikä niitten tarvinne koskaan nälkäisinä levolle käydä siellä sisällä, eikä liene huolta siitä, minkä rievun saisi peitteekseen. Monta kivimuuria sitä on saanut olla rakentamassa, mutta ei sitä siltä saa kunnon asuntoa itselleen.

Nykyinen asunto kostea huone alakerrassa, josta alituiseen permanto huokuu kylmyyttä, ja muutkin varustukset niin huonot, jotta lämmin ei pysy ei vaikka miten koki lämmittää. Ja jospa edes olisi ollut millä lämmittikään! Mutta puutos kun tulee, tulee se kaikista yht’aikaa. Ja sitä on saanut kärsiä koko talven. Eikä ole vieläkään tietoa, koska kärsimys loppuu, kun niin hullusti kävi taas tämänkin työnsaantiyrityksen.

Ei hän juuri itse puolestansa välittäisi, kärsisi kyllä, ehkä se on Jumalan tahdosta ... mutta kun on muitakin kärsimässä, vaimo ja lapset... Ja Suhosen sydäntä leikkasi niin kipeästi kun hän muisti niitä.

Miksi olikaan mennyt naimaan..? Jos olisi ollut nuori mies, olisi ollut sama, vaikka olisi hiukan kärsinytkin ... eihän olisi ainakaan silloin tarvinnut huolehtia, eikä kantaa kaihoa siitä, että hänen vuoksensa oli muitakin kärsimässä... Mutta eihän sitä tullut silloin ajateltua. Silloin oli toinen mieli, sydän käski ja sitä käskyä piti totella... Miksi onkaan pantu ihmisluontoon sellainen taipumus, jota ei voi vastustaa, tekemättä luonnolle väkivaltaa..?

Ei Suhonen sillä napissut, ettei olisi rakastanut vaimoansa. Ei. Kyllä hän rakasti, rakasti oikein sydämmestään. Toisin hetkin, silloin kuin eivät leipähuolet kovin mieltä kiusanneet ja painostaneet, silloin elpyivät tunteet, sydän lämpeni ja hän tunsi niin selvästi, että hänen elämänsä olisi kolkkoa, valotonta, ellei hänellä olisi sellaista elämän kumppania. Mutta epätoivon hetkinä, kun elämän huolet oikein ryntäämällä ryntäsivät joka puolelta, silloin tuntui niin selvästi, että hän oli menetellyt väärin saattaessaan vaimonsa osalliseksi kärsimyksistänsä... Jos ei olisi häntä, niin kyllä hän näistä puutoksista pian tekisi lopun ... hyppäisi vaikka mereen, ellei tulisi muuta neuvoksi...

Sitte johtui mieli nykyisyyteen.

Aamulla oli ilomielin lähtenyt luvattuun työpaikkaan, hyvällä toivolla, että pääseehän tästä vähän eteenpäin, vaikka saa niukkaakin palkkaa. Ja vaimokin oli ollut oikein hyvillään ja iloisena laitellessaan eväät pieneen laukkuun. Eiväthän ne eväät niin kaksisia olleet, mutta meniväthän tuossa, varsinkin kun vaimo melkein rukoilevin katsein selitti, ettei hänellä ollut muuta ... ikäänkuin se olisi ollut hänen vikansa, polosen.

Mutta sitte piti tulla tuon pienen erehdyksen työpaikalla ... mikä lie pannutkin sahaamaan pölkkyä liian lyhyeksi? onhan sitä ennen osannut ... vaikka ei tuota tavallisissa oloissa tuollaista elämää ole nostettu, Työnjohtajalla oli hieman vihankaunaa sen vuoksi hän lie ärjässyt. ”Parasta on lopettaa ... saa niitä miehiä tähän aikaan!”

Kyllähän se tuntui katkeralta, pyrki sydän kurkun päähän ja korvia kuumotti, mutta piti vaan salata tunteensa, kerätä työkalunsa ja lähteä...

Näitä miettien saapui Suhonen kotiinsa.

Tuntui niin vastenmieliseltä tarttua säppiin, ei tiennyt oikein, mitä sanoisi vaimollensa, kun tämä loisi häneen kysyvän katseen. Ennen oli aina ehtoisin kotiin tullessa tuntunut sydämessä sellainen suloinen, rauhoittava tunne, lähetessä kotiovea, kun tiesi että hänet siellä otettaisi ilolla vastaan, ja että siellä pian päivän rasitus häipyy vaimon osanottavasti vaaliessa ja pikku tytön iloisesti polvilla hyppiessä.

Vaimo oli juuri sukimassa vanhimman tytön kellertäviä hiuksia, jalallansa liekutellen kehtoa, jossa nuorin lapsi juuri oli nukkumaisillaan kun isä tuli sisälle.

Nähtyään hänet ryösti tyttö itsensä irti äitinsä käsistä, juoksi isää vastaan, tarttui hänen nuttunsa liepukkaan ja riippuen siinä hoki hän:

”Isä, isä...”

Mutta vaimo loi pitkän kysyvän katseen mieheensä, ja nähtyään hänen synkän muotonsa kysyi hän:

”Mikä sinulla nyt on..? Onko sinulle jotain tapahtunut?”

Mies ei vastannut mitään, vaan laski laukkunsa pöydälle ja istuutui itse tuolipahaiselle pöydän ääressä.

”No mikä sinun on?”

”Ei mikään... Työ kun on lopussa.”

”Lopussa..?” Ja synkkä varjo laskeutui vaimon kalpeille kasvoille.

”Niin lopussa...” Ja hän kertoi kaikki vaimollensa. –

Vaimo huoahti. Puutteet kuvautuivat nyt kahta kamalimpina hänen eteensä, kun se heikko harso, jonka toivo jo oli luonut niitä peittämään äkkiä oli revennyt.

”Kumpahan tulisi kevät, saisi sitä sitte kyllä työtä,” arveli mies synkästi. Mutta se oli jo niin niin. monta kertaa uudistettu toivomus, että häntä hävetti sitä uudistaissaan.

”Jospan kuitenkin kävisit vielä kuulemassa”.

”Joutaa kai sitä käydä, mutta suotta se kyllä on,” arveli mies, istuissaan pää käsien väliin painuneena toivottomana tujottaen lattiaan.

Mutta pienoinen joka vanhempain puheeseen oli herännyt, joketteli iloisesti kätkyessä ja vanhin tyttö kietoi kätensä isän kaulaan ja katsoen isää silmiin kysyi hän:

”Isä, saammeko me kohta pullaa? Äiti sanoi tänä aamuna että isä on ansaitsemassa pullaa”.

Suhonen käänsi päänsä ikkunaan päin sillä silmissä alkoi tuntua kostealta.

Lähde: Työmies 8.2.1896.