Työn ballaadi.
(Paavo Cajanderin muistoksi.)
Kirjoittanut Juhani Siljo


Mies nuori valtameren nähdä sai.
Niin suuri oli arki, sunnuntai
sen äärillä, niin ylväät riemut sen
ja tuimat sydäntuskat syvyyden.
Mies nuori muisti kodin rannat, veet.
Ei siellä kultahaahdet keinuneet,
soi ilo yksin iltaan autioon
ja murhe piili metsän pimentoon.
Niin rakkaat sentään mykät rannat nuo!
Ne pyys: ”Sä laulut lauhat meille suo!”
Se pyyntö myös ol’ oman sydämen,
vaan mieli kutoi kaukomiettehen:
”Ken meren aarteet, laulut meille tois –?
Ken kultahaahtein väylät kanavois –?
Se kerran tehtävä on, arkityö.
Eloa konsaan kalliimmin en myö!
Mä teen sen. Sisimpääni piiloitan
runoni parhaan lailla simpukan,
sen sieltä elon pyhäpäivä saa
työviikon jälkeen kerran kirvoittaa.”
Hän teki työn. Hän väylät kanavoi,
hän valtameren haahdet meille toi.
Vain harvoin lausui sanat vakaisat,
muut antoi laulut runsaat, lauhemmat.
Ja oman ylvään laulun sunnuntai
se siirtyi, siirtyi, unhoittua sai.
Ja ehti päätöspäivä pitkän työn
ja siirsi palkan rauhaan iki-yön.
On kuoloon saakka vaiti vakaa suu.
Vain kyynel luomen alta pusertuu.
Vain kyynel? – Runohelmi kallehin:
työn uskollisen laulu ainoisin.


Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.