Työmiehen vaimo: Toinen näytös

Toinen näytös.
Työmiehen vaimo
Kirjoittanut Minna Canth

Kauppatori. Taempana vasemmalla muutamia kojuja ja pöytiä, täynnä kaikenlaista tavaraa. Myyjiä ja ostajia. Oikealla poikia, reput kainalossa, heittävät palloa. Perällä viisukauppias laulelee ja myy sen ohessa arkkiviisuja ympärillä seisoville, joiden joukossa nähdään Liisakin. Katri ja Laura ostavat vasemmalla kaaliksia. Etumaisena eräässä kojussa vasemmalla on Vappu myymässä.

VIISUKAUPPIAS.

Istuen ihanassa,

raikkaassa lehdossa

nyt Akseli ja Hilda,

hänen morsiamensa,

kauniina kesäyönä

he rakkaudestaan

puhuivat muistellen

muinaista onneaan.

Ja ikävä ja hauska

se yö oli Hildalle,

hän armastansa lempi

ja nojas rinnalle,

hän suruissansa lauloi

ja huolin huokaili:

hyvästi, kauniit lehdot,

hyvästi, armaani!

JOHANNA (tulee oikealta, pysähtyy epävakaisena; katselee vuoron rahaa kädessään, vuoron myyjiä; itsekseen). Yksi ainoa markka! Ei penniäkään enempää. Eikä tietoa, mistä toista tulee. (Katselee hetken äänetönnä rahaansa.) Mitä tällä nyt teen? Ostanko maitoa lapselle, vaiko leipää meille kaikille?

(Katri ja Laura tulevat häntä vastaan. Liisa huomaa heidät ja rientää arkkiveisu kädessä ja koppa käsivarrella heidän luokseen.)

KATRI. No, vielähän se Johannakin elää. Terve, terve! On siitä aikoja kulunut, kun sinut viimeksi näin.

LAURA. Kuinka sinä olet hirmuisesti muuttunut. Ja vuosi on vasta kulunut, kun häitäsi vietimme. Ei sinua tuntisi enää samaksi ihmiseksikään.

JOHANNA. Makasin ensin kauan aikaa sairaana ja sitten on taas pieni poikani ollut kipeänä. Kun kaiket yöt saa valvoa kätkyen ääressä, niin kyllä kasvot kalpenevat.

LIISA. Vai niin, vai on sinulla jo poika. En minä ole tiennytkään. No, ei tässä maailmassa. Joko hän on vanhakin? Kolmen kuukauden, sanot? Ja kenenkä näköinen? Onko hän äitiinsä vai isäänsä? Minäpäs tulen häntä katsomaan jonakin päivänä. Vai on sinulla poika!

JOHANNA. Hän on niin hento ja kivulias, lapsi raukka. Ehkä Herra hänet piankin korjaa.

KATRI. Ei siihen ole taikaa. Kivuliaista lapsista usein tulee ihan terveitä, kun niitä vain hoidetaan. Kyllä oli meidänkin Iigori pienenä niin laiha ja huono, ettei suinkaan olisi luullut hänestä kalua saatavan. Mutta annas, kun rouva rupesi syöttämään pojalle munia ja hakattua tuoretta raavaan lihaa, niin heti se alkoi kasvaa ja lihoa oikein silmissä. Näkisitte vain kuinka riski ja terve hän nyt on. Posketkin niin punaiset ja paksut, että niitä ilokseen katselee.

LAURA. Meidän Eveliinaa taas pidettiin mallashauteissa. Pantiin koko kappa maltaita aina kerrallaan korvoon. Koetapas sinäkin, Johanna, sitä keinoa.

JOHANNA (hymyillen). Munia, lihaa, maltaita! Kyllä kuulee, että te palvelette herrasväessä. Ei noita kaikkia meikäläisten varoilla osteta.

LAURA. No, hyvänen aika! Kaksi nuorta tervettä ihmistä ja yksi ainoa lapsi. Totta nyt tuolle jaksaisi hankkia vaikka mitä. Eikä ne semmoiset mallashauteet sitä paitsi koko maailmaa maksa. Mutta sinä olet vain niin tarkka, Johanna, siinä koko asia.

LIISA. Olihan sinulla omia rahoja pankissa, osta niillä.

KATRI. Niin, tosiaankin. Omia rahoja on ihmisellä, ettei tarvitse mieheltäänkään joka ropoa rukoilla, ja yhtäkaikki kehtaa varojen vähyyttä syyttää. Kuka olisi ennen aikaan uskonut sinusta noin ahnasta tulevan.

LIISA. Mikä sinun on, Johanna? Oletko sairas?

JOHANNA. Ei – en minä sairas ole. Välistä vaan ottaa niin pahasti sydämestä.

KATRI. Ai, ai. Sinä näytät kovin huonolta. Jaksatko kävellä, vai tulenko taluttamaan sinua? Ethän vain kaadu?

JOHANNA. Ei, anna minun olla. Kyllä se menee ohitse. Hyvästi nyt tällä kertaa, tytöt. Hyvästi, Liisa! Tule sitten joskus katsomaan poikaani, koska mielesi tekee.

LIISA. Hyvästi, hyvästi. Kyllä minä tulen. Kuule, Johanna, vielä kun kysyn. Miltä sinusta nyt tuntuu miehelässä olo? Eikö se ole vähän hauskaa sentään?

JOHANNA. Älä kaikkea kysele. Saat kai sen itsekin aikanaan kokea, lapsi parka. (Menee jonkun verran vasempaan, pysähtyy ja puhuu itsekseen.) Omia rahoja pankissa! Omia rahoja? Niin, olinhan ne rehellisesti saanut kokoon kymmenvuotisessa palveluksessani. Mutta, hyvä Jumala, olivatko ne sittenkään omiani? (Menee Vapun luokse.)

KATRI (katselee Johannan jälkeen). Mikä tuota vaimoa vaivaa? Ei hän ole oikealla jäljellä, muistakaa minun sanoneeni.

LAURA. Kuka hänet tietää. Minä en ole voinut kärsiä koko ihmistä enää sen jälkeen, kun hän niin tyhmästi käyttäytyi häissänsä. Vieläkö aiotte viipyä täällä? Minun ainakin täytyy lähteä.

KATRI. Minun myös. Ei ole hyvä vitkastella, kun on toisen leivässä.

LIISA (katsoo koppaansa). Voi Taavetti! Enhän minä vielä ole saanutkaan tarpeitani. Mahtaa rouvalla taas olla tortut lämpiminä, kun kotia pääsen.

(Liisa menee perälle tekemään ostoksia, Laura ja Katri menevät oikealle.)

VAPPU. Niinkuin sanoin, Johanna hyvä, nauloittain ei kannata myydä leipää nyt alle kahdentoista pennin, kun jauhot ovat niin kalliita. Mutta jos koko leiviskän ostat, saat vähän huokeammalla.

(Risto ja Toppo ilmestyvät perälle.)

JOHANNA. En voi. Minulla ei tällä kertaa ole rahaa kuin yksi markka ja täytyy ostaa vähän maitoakin lapselle.

VAPPU. Tuolla tulee miehesi; ehkä saat häneltä lisää.

JOHANNA (säpsähtää, kätkee kätensä esiliinan alle ja väistyy jonkun verran syrjään).

RISTO. Niin, mitäs nyt teemme, Toppo? Ryyppy pitäisi saada näin aamutuimaan, eikä ole rahaa. (Vetää taskunsa nurin.) Ei niin penniä. Toinen tasku tyhjä, toisessa ei mitään. Sano, velikulta, mikä tulee meille neuvoksi.

TOPPO. Näetkö vaimoasi?

RISTO. Johannaa? Onko hän täällä? No hitto, eukko ei ole tyhjin käsin torille tullut.

TOPPO (hyräilee). Heijuu, ajunttanpoo, nostakaa ylös, laskekaa jo. – Vaimolla rahaa, miehellä ei. Muistatkos vielä, mitä sinulle häissäsi sanoin? Rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin juuri kuin itse tahdot. Kävikö toteen?

RISTO. No, ei käynyt, ole siitä varma. Vai rahat ovat minun. Oho toki! Älä usko, rakas sielu, että kissa lentää. Johanna aina pitää neuvonsa ja hankkii itselleen jonkun pennin, mutta sekin kuuluu minulle, niin sanoo laki ja asetus.

TOPPO. Mutta eukkosi, eikö hän ole toista mieltä?

RISTO. Vastoin lakia ja oikeutta maassa? Ehei! Ei sitä niin sentään. – Elä maassa maan tavalla, taikka maasta pois. – Näetkös, kuinka hän minua pelkää. Piiloittelee ja hiipii pakoon kuin varas juuri. Todistus siitä, että hänellä on rahaa. Malta vähäisen, Toppo, kohta saamme ryypyt. (Rientää Johannan luokse.)

TOPPO. Jokohan tuo tottakin onnistuu. En minä vain vaimon sijassa –

RISTO. Johanna, odota, älä mene. Kuule onko sinulla yhtään rahaa?

JOHANNA. Kuinka niin?

RISTO. Minä olisin tarvinnut. Anna tänne, äläkä tee verukkeita, näenhän sen silmistäsikin, että sinulla on.

JOHANNA. On yksi ainoa markka, jonka sain kutomapalkkaa kahdesta sukkaparista. En minä voi antaa sitä sinulle, Risto. Se täytyy panna ruokaan, sillä lapsi itkee kotona nälissään.

RISTO. Joko sinä taas intät vastaan, vaikka hyvin tiedät, ettei se mihinkään auta. Tuo nyt vain kauniisti raha tänne, niin pääset vähemmällä vaivalla. Saat sinä aina toista sen verran kuin lapsen ruokaan tarvitset.

JOHANNA. Kolme vuorokautta meni minulta ummelleen noita sukkia kutoessani. Ennenkuin toisen markan ansaitsen, on lapsi kuollut nälkään. Enkä minäkään enää kykene työhön, ellen saa leipää. Moneen päivään en ole syönyt muuta kuin suolavettä ja perunoita. Lapsi kun sitten vielä imee tyhjää rintaa, niin onko ihme, että voimat menevät. Tuskin enää pysyn pystyssä.

RISTO. Kehtaat vielä valittaa. Eikö se ole oma syysi. Olisit mennyt sepältä lainaamaan, niinkuin tuhannen kertaa olen sanonut. Hän sinulta ei kumminkaan mitään kieltäisi.

JOHANNA. Enhän voi millään tavalla mennä velkaa tekemään, kun tiedän, etten sitä koskaan saisi maksetuksi. Koetan sitten ennemmin hankkia jollakin muulla keinolla taikka tulla ilman toimeen.

RISTO. Tee kuin tahdot, mutta syytä myös itseäsi, jos puutetta kärsit. Ja vedä ja joutuin roposi esiin. Toppo tuolla nauraa, kun näin kauan saan sinua rukoilla.

JOHANNA. En minä anna ainoata rahaani, en vaikka mikä olisi. Kuinka sinä julkeatkin sitä minulta tahtoa. Eikä siinä kyllin, että olet juonut ja tuhlannut kaikki entiset säästöni, vieläkö sinun lisäksi pitää penni penniltä ryöstää minulta pienet ansionikin. Sinulla ei ole omaatuntoa, ei hiventäkään. Onko tuo enää laitaa, ettei mies huoli käydä työssä enää ollenkaan, juo vaan ja hurraa päivät päätään, siksi kun saa kaikki hävitetyksi, mitä vaimo on koonnut. Ajattele sentään vähän, mikä meille tulee eteen. Nyt olemme jo melkein maantiellä, eikä ole vielä kulunut kuin vuosi siitä, kun yhteen menimme. Keppi kerjäläisiä meistä tulee tuossa paikassa, ei auta mikään.

RISTO. Oletkos huutamatta siinä. Kaiken näköisiä. Kun rupeaa pauhaamaan keskellä toria aivan kuin hullu. Etkö sinä vähän häpeä. Ihmisetkin sinuun katsovat kuin kummaan.

JOHANNA (itkien). Minkä sille taidan, kun olen näin onnettomaan tilaan joutunut. En suinkaan minä itsestäni välittäisi, mutta lapsi raukka kun saa kärsiä ja ihan nälkään nääntyä.

RISTO. Niin, itke siinä nyt vielä ja ruikuttele. Hyvästäkin asiasta kuin yhdestä markasta. Luulisi jo olevan hengen hädässä.

JOHANNA. Yhdestä markasta! Onko tämä sitten ensikerran, kun minulta väkisin otat hiellä ja vaivalla ansaitut pennini. Puhumattakaan niistä, mitkä olin kerännyt ennen naimisiin menoani.

RISTO. Vai myötäjäisistäsi sinä tässä vielä rupeat ylpeilemään. Mokomastakin summasta, kuin kuusisataa markkaa. Moni vaimo on tuonut tuhansia ja kymmeniä tuhansia miehelleen eikä niistä sentään pitkiä puheita pidä. Olet sinä se kapine, totta tosiaan.

JOHANNA. Ensi kerran niistä mainitsin ja olkoon myös viimeinen. En tiedä, kuinka tuo pääsi suustani. Kun mieli on katkera, tulee ihminen sanoneeksi paljon semmoista, jota ei tahtoisikaan.

RISTO. Niin, olkoon nyt; mutta tuo raha hyvällä jo tänne, taikka minä käsken poliisia tuolta avukseni. Näytetään, saadaanko eukkoa tottelemaan, vai ei. No, kuinka käy? Joko minä huudan? Hei, po–

JOHANNA. Ei, älä käske, tuossa on. Ottaisit henkesi samalla, että pääsisin tästä kurjuudesta.

RISTO. Tästä kurjuudesta? Mikähän sinulla on hätänä siinä. Mene edes kotia tillittelemään, ettet joudu vielä koko kaupungin pilkaksi. (Menee Topon luokse.)

TOPPO. Noo, tuliko rahaa?

RISTO. Mikäs siinä oli. Näetkös tuota?

TOPPO. Hei, pullon hinta. Nytpä meidän kelpaa.

RISTO. Eukko minua vaan harmittaa. Kun pani vastaan, että pois tieltä.

TOPPO. Jo minä arvasin. Mutta ole mies, kärsi kaikki. Onhan jo virsikirjassakin sanottu että miehen pitää usein vaimonsa heikkoutta kärsimän. Ne, näet, kun ovat noita maailman hentoja astioita.

RISTO. Lähdemmekö sitten anniskeluun, vai kuinka?

TOPPO. Tietysti. Sinne menemme ja elämme taas niinkuin herrat vaan tämän päivää. (Laskee kätensä Riston kaulaan; laulaa) – Ei saa moittia juomari-poikaa, juomari-poikaa, juomari-poikaa, mies sen on paikallansa. Ja mies se on paikallansa – – (Menevät oikealle.)

VAPPU. Mihinkä sinä jäit, Johanna? Tule pois leipä-kauppaan tekemään.

JOHANNA. Toisen kerran, Vappu kulta. Nyt ei sovi.

VAPPU. Minkätähden ei? Hintaako moitit?

JOHANNA. Ei, en minä hintaa moiti, mutta tällä erää täytyy jättää ostokset sikseen.

VAPPU. Tulehen kumminkin lähemmäksi, minulla olisi vähän muutakin puhumista. Kuule, etkö sinä tahtoisi ruveta kutomaan kangasta? Vörskyn rouva pyysi minua tässä tuonoin tiedustelemaan joltakulta luotettavaa ihmistä, joka olisi taitava semmoiseen työhön. Ajattelin kohta sinua, sillä muita en tunne, joiden rehellisyyttä voisin niin taata.

JOHANNA. Voi, kuinka mielelläni otan kankaan kutomista, jos vaan saan. Sehän olisi minulle oikein suureksi avuksi näin tiukkana aikana, sillä aina kankaalla kumminkin enemmän ansaitsee, kuin muulla käsityöllä. Joko hän kuinka pian tahtoisi saada sen kuteille?

VAPPU. Mene kuulemaan. Sano, että minä sinut lähetin. Mutta yksi asia vielä. Jos vain tahdot, niin saat minulta velaksi leipää. Tunnenhan sinut sen verran. Maksat sitten kun voit.

JOHANNA. Tuhannen kiitosta! Nyt kun minulle tulee työtä, voin sen ehkä piankin suorittaa.

VAPPU. Kas tässä on puoli leiviskää. Anna minä panen sen tuohon vaatteeseen.

JOHANNA. Jumala palkitkoon sinulle hyvyytesi minua kohtaan, Vappu. En taida sinua niin kiittää kaikesta kuin pitäisi. (Sitoo nyyttinsä, jättää hyvästi ja menee vasempaan.)

HOMSANTUU (tulee juosten oikealta ja lykkää yksipyöräisiä kärryjä, joissa hänellä on perunoita. – Katupoikia seuraa häntä kintereissä.)

POJAT. Homsantuu, mustalaistyttö! Homsantuu! Kenen perunamaassa olet käynyt varkaissa?

HOMSANTUU (torjuu poikia luotaan). Oletteko siivolla siinä. Menkää tiehenne mokomat.

POLIISI. Missä olet noita kasvattanut?

HOMSANTUU. En missään. Nostamapalkkaa olen saanut jok’ainoan. Mutta mitä se sinuun kuuluu?

ENSIMMÄINEN POIKA. Sui muoria, onko muorilla vaaria?

TOINEN POIKA. Älkää menkö liian lähelle. Sillä on suu kuin syövällä sudella.

KOLMAS POIKA. Varikseltako sinä, Homsantuu, olet varren saanut, ja korpiltako olet tuon nenän kopannut?

ENSIMMÄINEN POIKA. Kuinka sinusta tuli noin mustaverinen sitten vielä. Lieköhän emosi sinut kekäleistä keräillyt, sysilöistä synnytellyt?

(Risto ja Toppo tulevat perälle. Toppo estelee Ristoa menemästä Homsantuun luokse.)

TOINEN POIKA. Ettemmekö sinun sukuperääsi tuntisi, Homsantuu? Mustalainen äitisi oli.

KOLMAS POIKA. Ruumenpurnu, tervatynnyri, sylttysammio –

RISTO (repäisee itsensä irti Toposta ja ajaa pojat pois). Kyllä minä niille opetan. Pakenetteko siitä, vai? Semmoisia nulikoita. Koettakaapas vielä tulla tänne. (Takaisin Homsantuun luokse.) Hyvää päivää, Kerttu, taas pitkästä aikaa. Mitä sinulle kuuluu?

HOMSANTUU (istuu kärryilleen ja viskelee perunoita palloina ylös ilmaan. Ei ole Ristoa näkevinään).

RISTO. Minä sinut pelastin noilta pojan pahuksilta.

HOMSANTUU. Turha vaiva. Niistä olisin kyllä itsekin selvinnyt.

TOPPO. Näet nyt, mitä sinä hänestä kostut. Kun viitsitkin tuon turjakkeen jäljessä juosta. Tule pois anniskeluun takaisin. Panemme pari peliä kontraa ja juomme pullon loppuun.

RISTO. Mene edellä, minä tulen jahka kerkiän. Täytyyhän miehen toki entistä morsiantaan tervehtiä, vaikka ihme olisi, eikös niin, Kerttu?

HOMSANTUU. Pysy vaan erilläsi. Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä.

TOPPO. Siinä sen kuulit.

RISTO. Yhäkö sinä olet minulle äkeissäsi? Ja minussa, tiedätkös, tuo vanha rakkaus syttyi uuteen tuleen heti kun anniskelun ikkunasta näin sinun juoksevan ohitse.

HOMSANTUU (hyppää ylös). Pois luotani.

RISTO. No, no, hiljaa, hiljaa. Enhän minä sinulle pahaa tee.

TOPPO. Perhana, kuinka uljas. Sinuun täytyy väkisenkin mieltyä, Homsaliisa, vai mikä sinä olet.

HOMSANTUU (kääntyy väkijoukkoon). Eikö kukaan tahdo ostaa perunoita? Kaksikymmentäviisi penniä kappa.

TOPPO. Päästäpä, Risto, minua likemmäksi. Paremmin minä kumminkin osaan tyttöjen kanssa leikkiä laskea kuin sinä.

HOMSANTUU. Perunat ovat hyviä. Tulkaa katsomaan.

TOPPO (puoleksi laulaen). Ofilia mansulalii, Ofilia mansulalii. – Muistatko vielä sukusi kieltä, sinä mustasilmä murheenlapsi? Ala bingelibii, ala dackeli dii, Saridoo! Ala hingeli bii, ala danckeli dii, Saridoo! Ala baskusi, nellusi, vatsusi, Sulamala, sulamala sumperin sutsatsii. Ofilia mansulalii, Simsilä, kimsilä, rattentaal.

HOMSANTUU. Mitä siinä suotta leukojasi levittelet ja hampaitasi harjoittelet.

TOPPO. Mustalaista se on, heimosi kieltä, etkö sitä tunne? – Ala bingeli bii, ala danckeli dii vaktartaa. Konsunellos vad, ala vengos vad, ala miira, miira Surted sudsura vaktartaa.

HOMSANTUU. Noin kiehunee kielesi vielä kerran pirun pihtienkin välissä.

TOPPO. Ei, Risto, lähdetään pois. Tuolle myrkkyhampaalle ei kannata suutansa pieksää.

RISTO. Jahka minä koetan. – Kerttu kultani, kanamarjani, punakukkani, sokeritokkani, tule paiskaamaan kättä ja sano: pois vihojen vimmaukset, puhas siunaus sijahan!

HOMSANTUU. Herjetkää minua kiusaamasta, te kyykäärmeet; muutoin ei kunnian kukko laula.

RISTO (laulaa). Heija, veija, voikkoset ja heija veija vennen; Missä on se rakkaus, jok’ oli meissä ennen –

HOMSANTUU. Olisi minulla vain ase, niin kuoliaaksi sinut löisin tuohon paikkaan.

TOPPO. Siinä vasta on kiukkupussi.

RISTO. Karhun sappi sillä tytöllä on.

HOMSANTUU. Karhun sappi ja kynsissä kymmenen viikatetta. Tule vaan lähelle, niin –

RISTO. Ettäkö sinua pelkäisin, sitten? Johan nyt. Syliini sinut sieppaan, ennenkuin tiedät asiastakaan.

HOMSANTUU. Anna minun olla, taikka noidun sinut suin syteen, päin saveen, jotta silmäsi kellelleen jäävät.

RISTO. Ethän sinä edes osaa noitua. (Ottaa häntä vyötäisiltä.)

HOMSANTUU (repäisee itsensä irti ja viskelee häntä perunoilla). Tuossa saat, tuossa, tuossa ja tuossa –

RISTO. Voi, lasta. Perunoillako luulet aikamiehen voittavasi? (Koettaa taas ottaa hänestä kiinni.)

HOMSANTUU (ottaa hiekkaa maasta ja viskaa häntä silmiin). Entäs nyt – entäs nyt –?

RISTO. Älä hemmetissä! Pahus, kun sokaisi minulta silmät.

HOMSANTUU. Saitko vihdoinkin tarpeeksesi.

TOPPO. No, Risto, tappiollehan sinä taisit joutuakin.

RISTO. Ole ilkkumatta. Tässä on tosi edessä.

HOMSANTUU. Kunpa kirvelisikin vähän aikaa. Muistat silloin antaa minun vastedes olla rauhassa.

TOPPO. Olisit totellut minua ja pysynyt anniskelussa.

RISTO. Auttakaa, hyvät ihmiset. Eikö kellään ole vettä tai maitopisaraa?

(Ihmisiä kokoontuu ympärille. Homsantuu istuu kärryinsä reunalle.)

ERÄS EUKKO. Mikä silmille on tullut?

RISTO. Tyttö tuolla viskasi ne täyteen hiekkaa ja multaa.

EUKKO. Kuka tyttö?

HOMSANTUU. Minä.

ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Mustalainen, pakana.

TOINEN. Selkäsaunan sietäisit, mokoma.

EUKKO. Istu tuonne kärryille, niin saan katsoa niitä tarkemmin.

(Homsantuu nousee ja antaa sijaa.)

RISTO. Niin ne polttavat kuin tulessa.

EUKKO. Ihmekö se on. Hyvä Jumala, silkka verihän niistä lähtee. Elä mies poloinen, hiero niitä enää. Voi, voi. Ei näistä ikinä kalua tule, näistä silmistä.

TOPPO. Oho? Jokohan tottakin niin hullusti kävi.

EUKKO. Sokeaksi tulee mies parka auttamatta. Sanokaa minua valehtelijaksi.

HOMSANTUU. Sokeaksi? Tuleeko hän sokeaksi? – Se ei ole totta.

ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Kyllä Sauna-Anna tietää. Hän on hyvä silmäin katsoja.

HOMSANTUU. Eihän näkö niin vähästä voi mennä.

EUKKO. Tule katsomaan. Silmät ovat kuin veripallot juuri.

RISTO. Onko nyt mielesi hyvä, Kerttu? Voi, saakeli, kuinka niitä kirveltää.

HOMSANTUU. Pankaa niihin jotakin.

EUKKO. Mitäs tässä nyt osaan niihin panna.

HOMSANTUU. Rohtoa, voidetta. Ettekö tiedä neuvoa mitään.

EUKKO. Kyllä, jos vain on rahaa.

HOMSANTUU. Sitä saadaan. Sitä hankin vaikka kiven kolosta. (Ottaa povestaan rahakukkaron.) Tuossa aluksi. Lähettäkää joku apteekkiin. Uuteen apteekkiin, joka on tässä lähinnä. Pian, pian! Minä sillä välin toimitan enemmän rahaa. Eikö kukaan osta perunoita!

(Eukko kuiskaa jotakin eräälle pojalle, joka lähtee menemään.)

HOMSANTUU. Juokse, poika, juokse minkä ennätät.

RISTO. Tuska vaan nousee nousemistansa. Kyllä minulta nyt silmä-kullat menivät.

HOMSANTUU. Älä hätäile vielä. Odotetaan. Kohta tuo poika rohdot. Ehkä niistä on apua. Kun saat paljon rohtoja, oikein paljon. (Juoksee perälle, jossa muutamia herroja seisoo tupakkaa polttaen.)

ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Tulipas tytölle hätä.

TOINEN. Se on tietty. Johan nyt vähemmästäkin.

HOMSANTUU. Hyvät herrat, annatteko minulle rahaa? Minä tanssin teille niin ihmeen kauniin mustalais-tanssin.

ENSIMMÄINEN HERRA. Tusan till vacker fiicka.

TOINEN HERRA. Zigenerska, tror jag.

HOMSANTUU. Annatteko minulle rahaa?

ENSIMMÄINEN HERRA. Så innerlight hon ber.

KOLMAS HERRA. Nej, men se på de ögonen!

NELJÄS HERRA. Charmant!

HOMSANTUU. Hyvät herrat, saanko tanssia teille?

ENSIMMÄINEN HERRA. Vi låta henne dansa.

TOINEN HERRA. Ja, ja, naturligtvis.

KOLMAS HERRA. Ypperligt!

NELJÄS HERRA. Tanssi, tanssi. Sinä kaunis tyttö. Me anta raha! Kaunis tyttö sa paljon raha. Paljon raha.

HOMSANTUU. (viskaa kärryt tieltään). TEHKÄÄ SIJAA JA LAULAKAA!

(Väkijoukko laulaa. Homsantuu tanssii.)

Ilta on raitis,

hauska on hyppely.

Sävel on kaunis

vilkas vippely.

Tulkaapa tänne

mua katsomaan,

teille ma tanssin

ja laulan vaan.

Ma hyppelen ja laulelen.

ma hyppelen ja laulelen.

Musta mun tukka,

kaunis mun vartalo.

Köyhä oon raukka,

kurja kohtalo,

päivällä tanssin

ja iloitsen,

öisin ma itken

ja huokailen.

Niin öisin itken, huokailen,

vaan nyt mä nauran tanssien.

(Kokoaa rahaa esiliinaansa ja vie ne Ristolle.)

Esirippu.