Työmiehen vaimo: Neljäs näytös
| Kolmas näytös | Neljäs näytös. Työmiehen vaimo Kirjoittanut Minna Canth |
Viides näytös |
Johannan ja Riston asuinhuone. Vasemmalla kangaspuut, joissa kuteilla oleva kangas on kiinni. Oikealla kätkyt. Peräseinällä oikealla vuode; keskikohdalla ovi porstuaan. Johanna istuu jakkaralla, tuudittaen lasta. Risto on pitkällään vuoteella.
JOHANNA (laulaa hiljalleen).
- Tuuti lasta tuonelahan,
- tuonne kirkon kammiohon.
- Siell’ on tupa turvekatto,
- hieno hiekka peltomaana.
- Tuonen viita, rauhan viita!
- kaukana on vaino, riita,
- kaukana kavala maailma –
RISTO (kääntyy kärsimättömänä toiselle kyljelleen). Oles tuossa hiljaa, että saan maata.
JOHANNA (lakkaa laulamasta. Liikuttelee vielä hetken kätkyttä tarkastaa, onko lapsi nukkunut, ja nousee hiljaa). Risto, – oletko valveilla?
RISTO. Niin mitä sitten?
JOHANNA. Pyytäisin sinua pikkuisen aikaa kaitsemaan lasta. Minun täytyy käydä Vörskyn rouvan luona saadakseni kuteita kankaaseen.
RISTO. Viivytköhän siellä kauankin?
JOHANNA. En kuin siunaaman hetken.
RISTO. Ihan olen hukassa, jos se sillä aikaa herää ja rupeaa huutamaan. En minä sitä koskaan saa taukoamaan, koetan tai olen koettamatta.
JOHANNA. Tuskin hän herääkään tällä välin, kun vasta juuri nukkui.
RISTO. Saattaisit pyytää Vörskyn rouvalta pari markkaa rahaa työsi päälle. Ei suinkaan hän sitä kiellä.
JOHANNA. Se on niin vaikeata, Risto. En minä voi mennä etumaksua pyytämään. Eikä meillä tällä haavaa ole suurempaa tarvettakaan, kun on leipää ja särvintä kotona.
RISTO. Tarvitaanhan sitä rahaa muuhunkin, ei vain ruokaan. Saappaanikin ovat rikki, pitäisi viedä niitäkin paikattavaksi.
JOHANNA. Onhan sinulla toinen pari ehjiä. Pidä niitä siksi kuin saan kankaan kudotuksi. (Ovella.) Kai sinä sitten olet kotona sen aikaa, ettei lapsi jää yksin?
RISTO. Ala mennä; ehkäpä tuosta huolen pidän.
JOHANNA (menee).
RISTO (huutaa). Taikka, – joko se meni? Johanna! Kuules vielä kun sanon, Jo-han-na!
JOHANNA (aukaisee oven ja seisoo kynnyksellä).
RISTO. Tuo sieltä nyt kumminkin vähän rahaa mukanasi, että saan edes pullon olutta taas pitkästä aikaa.
JOHANNA. Mahdotonta! Mitä rouva sanoisi, jos pyytäisin häneltä rahaa olueen?
RISTO. Onko sinun pakko sitä hänelle ilmoittaa, hupsu. Voithan sanoa minun olevan sairaana, esimerkiksi, ja tarvitsevan rohtoja.
JOHANNA. En minä rupea valehtelemaan, Risto.
RISTO. Et rupea, et rupea! Tuommoinen sinä juuri olet. Aina ja aina vastahankaan, ei koskaan myötä. Mene sitten tiehesi siitä, että kerran takaisinkin joudut, mene joutuin.
JOHANNA (menee).
RISTO (haukottelee pitkään ja nousee sitten istumaan). Ei tästä ole. Illat ikävät ja päivät pitkät kuin nälkävuodet. Eikä sitä Homsantuutakaan kuulu tulevaksi, vaikka niin varmaan lupasi. Pitänee mun lähteä häntä hakemaan taas.
TOPPO (pistää päänsä ovesta sisään). Morjens! Kotonahan sinä oletkin?
RISTO. Missäpäs sitten.
TOPPO. Vielä hän kysyy. Anniskelussa sinua enimmäkseen on tähän saakka tavattu.
RISTO. Mitä siellä ihminen enää tekee, kun rahat ovat menneet huithelkkariin.
TOPPO. Eikä ne sinun kynsissäsi kauan riittäneetkään, se täytyy tunnustaa.
RISTO. Oliko kumma. Yksi kuusi sataa markkaa. Ei sillä pitkälle juosta.
TOPPO. No, eihän se niin suuri summa liene mennäkseen, vaikka kyllä saa hikoilla, ennenkuin se koossa on.
RISTO. Kävitkö muuten anniskelussa?
TOPPO. Sieltä juuri tulen.
RISTO. Ja siellä oli miehiä?
TOPPO. Kuinkas sitten. Ainahan siellä väkeä on, oli aika päivästä mikä hyvänsä.
RISTO. Päivästä taikka yöstä. Kyllä me sentään olemme niitä velikultia, Toppo, kun kaikki ympäri käy.
TOPPO. Älä sano! Mehän tässä vasta parhaita miehiä olemmekin, jos oikein ajattelet. Tuskin maailma pystyssä pysyisikään ilman meitä.
RISTO. Ole nyt! Ihanko sinä tuota tosissasi sanot?
TOPPO. No, kuulehan! Kenen hartiat täällä kuorman kantavat, herrainko vai työväen? Kuka työn tekee, ja kuka työstä hedelmät nauttii, selitäpäs se seikka.
RISTO. Niin, niin, voi olla. Mutta minä oikeastaan tarkoitinkin tällaisia maailmanmattia, kuin sinä ja minä ja moni muu.
TOPPO. Jotka muka juomme. Vaan siinäpä se juuri onkin. Näes, tässä maassa on meidän osamme niin ylen viisaasti järjestetty, ettemme missään tapauksessa ole tarpeettomia jäseniä yhteiskunnassa. Elimme niin tai näin, aina me vain autamme maan parasta. Jos teemme työtä, se on hyvä, jos juomme, ei sekään ole paha. Ellei olisi viinan juojia, ei olisi viinakeittimöitä, ellei olisi viinakeittimöitä, ei valtio saisi viinaveroja. Ja millä se sitten kouluja ja rautateitä laittaisi?
RISTO. Tosiaankin! Kun minä en ole tullut tuota ajatelleeksi. Sinä et ole mikään tyhmä mies, sinä, Toppo.
TOPPO. Mutta herrat sen sijaan! Juovat kalliita ulkomaan juomia, käyvät ulkomaan verassa, ruoat, huonekalut ja vihon viimeisetkin tarpeettomat tarpeet, kaikki vaan pitää ulkomailta tuotaman. Eikö tämä rasita maata? Ja millä se korvataan, ellei juuri alhaisemman kansan hiellä ja työllä.
RISTO. Ja nälällä.
TOPPO. Niin kyllä, nälällä vielä lisäksi. Rehkiköön meikäläinen kuinka paljon hyvänsä, niin eipä sittenkään saa sen vertaa, että sillä kunnolleen toimeen tulisi. Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin. Minä puolestani en huolikaan työllä liiaksi hartioitani kiskoa, vaan juon ennemmin, koska sillä vielä jalommasti hyödytän tätä ihmiskuntaa.
RISTO. Kuin työnteolla?
TOPPO. No, aivan. Katsos, nyt, eikö tämä ole selvä. Jos teen työtä, rikastutan vain entisiä rikkaita, että pääsevät elämään yhä suuremmassa ylellisyydessä, mutta jos juon, niin edistän sivistystä maassa, ja se, tiedämmä, on vähän toista se. Kun tässä tuonnoin luin sanomista, kuinka suuret voitot anniskelut viimekin vuonna olivat antaneet, ja kuinka niitä varoja sitten riitti lukusaliin, kansankirjastoon, tyttökouluun ja kaikenmoisiin hyviin laitoksiin, niin jopa arvelin itsekseni (laulaa): Ei saa moittia juomaripoikaa, juomaripoikaa, juomaripoikaa. Mies se on paikallansa ja mies se on paikallansa – (Taukoaa äkkiä; puhuu.) Tule, velikulta, anniskeluun.
RISTO. Dengi nietu.
TOPPO. Eikö sinulla ole mitään pantattavaa täällä?
RISTO. Vänta! Totta toisen kerran, sinä sanoit sanan. Annahan olla. Leikkaamme tuosta Johannan kankaan poikki ja viemme sen anniskeluun pantiksi. Mitä luulet? Käykö laatuun?
TOPPO. Miksei se kävisi; mutta mitä vaimosi siitä sanoo?
RISTO. Minä Johannasta vähät. Minkä hän minulle voi? Itkeä tirauttelee ensin, hankkii sitten rahaa ja lunastaa kankaan pois. Sillä se on tehty. Tulepas neuvomaan, en tiedä oikein, kuinka tässä pitäisi menettelemän.
TOPPO. Älä niin täperältä leikkaa, jätä korttelin verran kudottua ja anna sitten mennä tuota rantua pitkin. Noin ikään. Ja nythän se on poikki. Tukista vain irti vielä. Hätäkös tässä. Kyllä tällaisella kankaalla aina viinaa saa. (Laulaa): Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla ja ralla. Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla –
RISTO. Ole nyt jo rallattelematta ja auta kangasta kääröön sinäkin. Hyvästä lykystä Johanna vielä tulee kotiin, ennenkuin ehdimme tästä pois.
TOPPO (lyö jalallaan tahtia). Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla ja ralla. Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan henttuni tavaralla –
RISTO. Sinä olet ihan hullu, taikka olet jo saanut muutamia ryyppyjä liikaa tänä aamuna.
TOPPO. Mies syö ja mies saa, ja miehelle Jumalakin antaa. Eikös meille nytkin siunaantunut kohta toista, kun entinen loppui. Olemmehan me niitä onnen poikia sentään.
RISTO. Mutta minä olen vallan hukassa tämän kankaan kanssa, kun sitä vielä on niin pitkältä. Enhän minä saa sitä kokoon. Ja sinäkin piekset suutasi siinä tyhjään etkä kehtaa edes auttaa.
TOPPO. Olet sinä oikea pöhkelö. Näytäs tänne. Mikä konsti tässä on. Sinä vain suotta hätäilet. Noin sen pitää käymän, noin, ja noin. Kas, tuossa noin. Pane se kauniisti käsivarrellesi. Ja nyt turskisti anniskeluun. Kannattaakin poikain ylpeillä, kun on tuommoinen kangaspakka hartioilla.
RISTO. Kun ei vain Johanna tulisi meitä tiellä vastaan. Syntyisi siinä pieni kahakka, ennenkuin ohi pääsisimme.
TOPPO. Älä pelkää, ei hän tule. Seuraa meitä hyvä lykky sen verran.
(Aikovat mennä, kun samassa ovi aukeaa ja Leena-Kaisa astuu sisään.)
RISTO (pelästyy, hyppää Topon taakse ja koettaa kätkeä kangasta). Nyt tuli kummat!
TOPPO. Hulipit, sanoi ryssä, kun parta paloi.
LEENA-KAISA. Jumalan terveeksi. Mitäs minua noin pelästytte?
RISTO. Luulin teitä Johannaksi. Hyvää päivää!
LEENA-KAISA. Mihinkäs ollaan menossa?
RISTO. Eipä paljon mihinkään. Ajattelimme vaan pikipäin pistäytyä tästä kaupungilla.
LEENA-KAISA. Onko Johanna kotosalla?
RISTO. Ei ole. Hän lähti käymään Vörskyn rouvan luona. Jotakin asiaa, luulemma.
LEENA-KAISA. Mutta kuinka sitten voitte mennä pois ja jättää lapsen yksin?
RISTO. Helkkarissa! En muistanut koko lasta.
TOPPO. Ja miestenkö sitten pitäisi lapsia paimentaman? Jo nyt maailma kääntyy nurin.
RISTO. Ehkä Leena-Kaisa istuu täällä pojan luona sen aikaa. Kyllä Johanna pian tulee, ei hän kauan viivy.
LEENA-KAISA, Yhden tekevää. Saatanhan minä jäädä tänne, koska teillä on johonkin mentävää.
RISTO. Niinpä me lähdemme, Toppo.
TOPPO. Napletsoo, mars! (Menevät.)
LEENA-KAISA. Mitä hän tuota kangaspakkaa noin selkänsä takana piilotteli? Pelkäsikö minun silmieni siitä osaa vievän. (Istuu jakkaralle ja tuudittelee jalallaan kätkyttä; ottaa taskustaan sukankutimen.) Ei siitä Johannastakaan ole. Kun kehtaa jättää miehensä lasta hoitamaan, sillä välin kun itse kylää hyppää. Jotakin asiaa, sanoi Risto. Kyllä kai! Usko sitä. Tikusta pian asian laittaa, kun mieli kaupungille tekee. Hohhoo sentään näitä ihmisiä. (Laulaa hiljaisella äänellä.) Ah suruton! koskas synnistä lakkaat, Kuink’ kauan synniss’ murheetonna makaat? Ah herää, aika on jo tull’, Viel’ tahtoo Jumal’ laupias olla sull’.
JOHANNA (tulee). Kas, Leena-Kaisa. Hyvää päivää!
LEENA-KAISA (kääntyy). Jumal’ antakoon.
JOHANNA. Terve! Mitä kuuluu?
LEENA-KAISA. Ei entistä enempää. Mitä itsellesi?
JOHANNA. Kiitos kysymästä. Kyllä meilläkin Jumalan avulla päästään taas vähän alkuun. Tiedättekö, kun minulla oli semmoinen onni, että sain kankaan kutomista. Vappu sitä toimitti minulle Vörskyn rouvalta. Oikein siunattu ihminen, se Vappu.
LEENA-KAISA. Paljonko Vörskyn rouva maksaa kyynärältä?
JOHANNA. Vain kaksikymmentä viisi penniä, mutta onhan sitä siinäkin. Kun aamusta iltaan istuu kankaan ääressä, niin kutoopa neljä kyynärää ja se tekee jo markan. Millä sitä meikäläinen senkään vertaa ansaitsee. Ja sillä kaksi henkeä melkein leivässä pysyykin. Paha vain, etten saa lapselta aina olleeksi niin uuttera.
LEENA-KAISA. Sinulle sen kautta muistutetaan, ettet liian paljon rupeaisi ahnehtimaan tämän maailman hyvyyttä.
JOHANNA. Saattaa niin olla. Mutta kuulkaa, Leena-Kaisa. Ettekö tekin usko minun tästä lähtien saavani työtä yltäkyllin, kun rouvat kerran oppivat minut tuntemaan ja näkevät, minkälaisen vaatteen minä kudon. Siitäkin asiasta olen ollut niin hyvilläni, etten sanoa taida.
LEENA-KAISA. Elä huoli liian paljon iloita semmoisista turhista. Ne eivät sinua taivaaseen kumminkaan vie.
JOHANNA. Eihän ne sinne vie, kyllä se tosi on. Mutta kun tuo leivän saantikin on niin työlästä, tahtoo siihen mieli väkisenkin kiintyä. – Vörskyn rouva tulee tuossa paikassa tänne, kangastaan katsomaan. Saat nähdä, mitä hän siitä pitää. Ei hän työtäni moittimaan pysty, sen takaan.
LEENA-KAISA. Aina sinä vaan menet takaisin kankaaseesi. Tokko enää osaat muusta puhuakaan.
JOHANNA. Niin, semmoinenhan minä olen, hupakko. Täytyy jo itsekin sille nauraa. Mutta ei se kumma ole, kun oikein ajattelee. Täällä istuin yötä päivää sukanneule kädessä ja olin vähällä kuolla nälkään lapsineni. Kuinka rauhallisesti se nyt makaa, raukka, kun on saanut ruokaa.
LEENA-KAISA. Pidätkö sinä, ihmisparka, enää mitään huolta kuolemattomasta sielustasi?
JOHANNA. Eipä siihen, Jumala paratkoon, tahdo paljon aikaa olla. Sitten kun pojan sain, en ole päässyt edes kirkossa käymään.
LEENA-KAISA. Se on kovin surkeata. Ajatteles, jos tällä hetkellä kuolisit, mihin silloin joutuisit?
JOHANNA. En suinkaan tiedä.
LEENA-KAISA. Pahaan paikkaan, ilman armoa.
JOHANNA. Varjelkoon hyvä Jumala meitä äkillisestä kuolemasta.
LEENA-KAISA. Vähitellen tulet niin paatuneeksi, ettei sinua enää halutakaan tehdä parannusta eikä Jumalan sanaa kuulla.
JOHANNA. Kyllä minä sitä kotona sentään aina väliin luen, Leena-Kaisa. Ja muistan myös kiittää Jumalaa siitä, että minulla näinkin hyvät päivät on. Moni muu raukka saa paljon enemmän puutetta ja kurjuutta kärsiä kuin minä.
LEENA-KAISA. Vai niin sinä olet tyytyväinen. Ei mahda sitten ollakaan perää siinä, kun sanotaan Riston ruvenneen kovasti juomaan.
JOHANNA. Kaikkia ne ihmisetkin tietävät. No niin, eihän sitä auta valheeksi juuri sanoa. Mutta juovathan ne muutkin. Ja Risto on kuitenkin siitä hyvä, ettei hän viinapäissäänkään ole minulle ilkeä. Pahankuriset miehet alinomaa pieksävät vaimoaan, mutta Risto ei vielä kertaakaan ole minua lyönyt.
LEENA-KAISA. Olet sinä yhtäkaikki tullut paljon nöyremmäksi kuin mitä ennen olit. Muistan vielä, kuinka sydämikkö sinä saatoit hääpäivänäsikin olla.
JOHANNA. Maailman ranta neuvoo meitä itsekutakin, Leena-Kaisa.
LEENA-KAISA. Niinhän se on. – Mitä kangasta se Risto muuten kantoi äsken kaupungille?
JOHANNA. Kangasta? En ollenkaan tiedä. Mutta ajattelin juuri kysyä, vieläkö hän oli kotona, kun tänne tulitte?
LEENA-KAISA. Olivat siinä poislähdössä Topon kanssa. Töyttäsimme vastakkain tuossa ovessa.
JOHANNA. Ja Ristolla oli kangas kainalossa?
LEENA-KAISA. Niin oli. Kaunista kangasta näytti olevankin. Valkopohjaa, sinisillä ja punaisilla juovilla.
JOHANNA. Merkillistä. En voi käsittää, mitä kangasta se olisi ollut. – Valkopohjaa, sanoitte, sinisillä ja punaisilla juovilla. (Menee kankaan luokse, huudahtaa ja putoo kangaspuihin istumaan.)
LEENA-KAISA. Noh, mikä nyt on? Johanna, mikä sinulle tuli?
JOHANNA (koettaa puhua, mutta ei voi).
LEENA-KAISA. Onko jotain tapahtunut?
JOHANNA (änkyttäen). Hyvä Jumala, hyvä Jumala – –
LEENA-KAISA. Kangas?
JOHANNA. He ovat vieneet minulta Vörskyn rouvan kankaan! – koko pitkän kankaan –
LEENA-KAISA. Oikeinko totta? No, ilmankos Risto sitä niin piilottelikin selkänsä taakse.
JOHANNA. Mitä minä teen? Mitä minä onneton nyt teen?
LEENA-KAISA. En ymmärrä. Mutta älähän sure noin? Ei se siitä kumminkaan parane. Koetetaan ennemmin keksiä jokin neuvo.
JOHANNA. Jos tavoittaisimme heitä, – jos saisimme kankaan vielä pois. Hyvä, rakas Leena-Kaisa, auttakaa minua. Näittekö minne päin he lähtivät.
LEENA-KAISA. Älä mene. Et sinä heitä kumminkaan enää tapaa. Kyllä he sen ovat jo myyneet. Ja mistäpä tietäisit heitä sitten etsiä?
JOHANNA. Anniskelusta, en suinkaan muualta.
LEENA-KAISA. Se on ihan turhaa, usko minua. Siellä syntyisi vain riita välillenne ja semmoista on paras karttaa. Ilmankin ihmiset syyttävät sinua siitä, että Risto niin juo.
JOHANNA. Minua? – Kuinka se minun syyni olisi?
LEENA-KAISA. En tiedä, mutta niin sitä vain sanotaan. Eivätkä ne taida siinä niin varsin väärässä ollakaan; sillä – älä pane pahaksesi – mutta aina siihen on vaimossa enemmän tai vähemmän syytä, kun mies juo. Jos olisit toisenlainen – Aiotko sittenkin mennä?
JOHANNA. Kyllä minun täytyy. Ehkä saisin edes rahoja heiltä pois.
LEENA-KAISA. Ethän sinä, polinen, miten voi mennä tuollaisessa tilassa. Olet juuri kuin kuolema. Ja aivanhan sinä horjut. Ei, jää nyt pois ja koeta edes rauhoittua vähän. Minä saattaisin ennemminkin mennä heitä hakemaan, mutta kun tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä. – Siunaa ja varjele, mitä sinä teet.
JOHANNA. Minäkö? Enhän minä mitään tee.
LEENA-KAISA. Kun viskaat vaattesi kaikki laattiaan. Näes tuota nyt.
JOHANNA. Menivätkö ne laattiaan? – Hyvä Leena-Kaisa, minä olen hukassa, ei minua pelasta mikään, – ei mikään.
LEENA-KAISA. Pahasti se oli tehty Ristolta, ei voi muuta sanoa.
JOHANNA. Jos hän olisi minut rammaksi ja vaivaiseksi pieksänyt, ei se olis mitään ollut tämän rinnalla. Antaisin hakata itseni kuoliaaksi, kun vain saisin kankaan takaisin.
LEENA-KAISA. Yhtä koetellaan yhdellä tavalla, toista toisella. Jumalalla on niin monta vitsaa kuin lastakin.
JOHANNA. Kunpa voisinkin luottaa siihen, että tämä tulee Jumalalta. Mutta eihän se niin ole. Jumala ei pannut heitä kangastani varastamaan. Ennemmin se oli pahan henki.
LEENA-KAISA. Jumala sallii sen kumminkin tapahtua ja sinun tulee olla nöyrä hänen tahdolleen. Ja mitä siitä, jos ihminen täällä murheen laaksossa kärsii kuinka paljon hyvänsä. Tulevassa elämässä se kaikki hänelle palkitaan. Niin kurit tääll’ ja auta siell’, laulamme virressäkin. Paremmin sinun tulisi iloita, Johanna, sillä kruunuasi tällä tavoin vaan kirkastetaan.
JOHANNA. Kuulitteko? – Joku ajoi pihaan. – Vörskyn rouva!
(Menee vavisten nurkkaan). – Hyvä Jumala – – hyvä Jumala –
LEENA-KAISA (katsoo ovesta). Älä hätäile, ei täällä ole ketään. Kadulta se varmaan kuului. – Tule, hyvä ihminen pois sieltä nurkasta. Ihan sinä olet järjeltäsi, kun tuolla lailla murehdit turhanpäiväisiä maallisia asioita.
JOHANNA. (Pitelee päätään). Kruunua tällä tavoin kirkastetaan, sanoitte. Voi, minä tyytyisin paljon himmeämpään kruunuun, kun vain Risto herkeäisi juomasta ja eläisi ihmisiksi, – ja kun Vörskyn rouva saisi kankaansa takaisin.
LEENA-KAISA. Kyllä kuulee, kyllä kuulee, että olet suruton maailman lapsi. Vielä sinua, vaimo parka, Jumala saa paljon kurittaa, ennenkuin sinä oikealle tielle käännyt.
JOHANNA. Leena-Kaisa – nyt on joku porstuassa.
LEENA-KAISA (katsoo ovesta). Ei se ole kuin tuuli, joka jyskyttelee ulko-ovea.
JOHANNA. Kohta hän kumminkin on täällä ja silloin – silloin olen hukassa. Minä en kestä tätä, Leena-Kaisa, se on mahdotonta.
LEENA-KAISA. Joka panee kuorman päällemme, auttaa sitä myös kantamaan.
JOHANNA. Älkää Jumalaa syyttäkö tästä kuormasta. Riston hyvää työtä se vaan on, mutta ei hän sitä kantamaan auta.
LEENA-KAISA. Taas sama virsi: ei Jumalalta, ei Jumalan syy. Kuinka syvälle sinä raukka olet vaipunut epäuskon syntiin.
JOHANNA. Mutta sanoohan sen jo järkikin, ettei Jumala pakota ihmisiä pahuuteen.
LEENA-KAISA. Missä on sinun järkesi? Sokea, pimitetty. Ei se käsitä niitä, jotka Jumalan valtakuntaan kuuluvat. Järki tulee ottaa vangiksi uskon kuuliaisuudelle, sanoo pyhä Paavali.
JOHANNA. Kun minulla olisi edes rahaa, että voisin maksaa Vörskyn rouvalle tuon kankaan.
LEENA-KAISA. Eikö ole ketään, jolta voisit lainata?
JOHANNA. Ei ketään. – Malttakaahan –
LEENA-KAISA. Nooh –?
JOHANNA. Pyytäisinkö Yrjöltä?
LEENA-KAISA. Miksi ei? Sopiihan koettaa.
JOHANNA. Mutta sekin on niin vaikeata. Niin kovin vaikeata.
LEENA-KAISA. Eihän tuo mielestäni niin mitään olisi. Lupa kysyä, antakoon sitten, jos tahtoo,
JOHANNA. Ei, ei – en minä voi hänen puoleensa kääntyä.
LEENA-KAISA. Pelkäätkö kieltävän?
JOHANNA. Ei sen vuoksi. Muuten se tuntuu niin mahdottamalta.
LEENA-KAISA. Niin, tee kuten tahdot. En käske, en kiellä. Mutta hyvä se vain olisi, jos saisit Vörskyn rouvalle rahat käteen kohta kun tulee.
JOHANNA. Tietysti se hyvä olisi. Ehkei hän silloin niin suuttuisikaan. – Eikös kuulu nyt askeleita ulkoa?
LEENA-KAISA (hetkinen kuunneltuaan). Ei, sinun korvasi valehtelevat.
JOHANNA. Niin, jos minulla olisi antaa rahat heti. Ehkä kumminkin – koska se ei teidänkään mielestänne mitään olisi. – Hyvä Leena-Kaisa, menkää te Yrjön luokse.
LEENA-KAISA. Kyllähän minä saatan mennä.
JOHANNA. Ehkä ennättäisitte vielä takaisin ennenkuin rouva tulee.
LEENA-KAISA. Kauankos minä siellä viivyn. (Menee.)
JOHANNA (katsoo ikkunasta). Ei näy kadulla ketään. (Katsoo ovesta). Eikä täälläkään. – Ehkä hän ei vielä tule. Ehkä ei tule ollenkaan tänä päivänä. Onhan voinut sattua esteitä. Vieraita tai muuta. (Kuuntelee; tukahdetulla huudolla:) Hevonen ajoi portaiden eteen. – Se on hän – se on hän.
ROUVA VÖRSKY (tulee sisään). Tässä minä vihdoinkin olen. Viivyin niin kauan lankapuodissa, kun en oikein tietänyt mitä ottaisin kuteiksi. Sillä toisenlaiseksi se nyt välttämättä täytyy muuttaa. Sanoittehan olevan kaksikymmentäviisi kyynärää kudottuna? Niin, siitä tulee juuri parahiksi minulle ja pikku Almalle. Enempää ei tarvitse. Täällä on minulla muutamia uusia mallitilkkuja. Mitä sanotte tuosta esimerkiksi?
JOHANNA (ottaa koneentapaisesti tilkun käteensä).
ROUVA VÖRSKY (antaa toisen tilkun). Entä tuo? Ei sekään ole ruma. Siinä tosin vähän erilaiset loimet, mutta ei se mitään tee. Ehkä tulee vaan kauniimpaa vielä näihin loimiin. Vai kuinka luulette?
JOHANNA. Ehkä tulee.
ROUVA VÖRSKY. Kutokaa koetteeksi vähän matkaa niin saamme nähdä. Minä istun täällä sen aikaa. (Heittää päällysvaatteet pois; istuu). Niin, ja sitten minä voin kertoa teille jotakin hauskaa. Lankapuodissa tapasin rouva Hanhisen, joka on naisyhdistyksen puheenjohtaja, ja hän lupasi antaa teille työtä koko talveksi. Ei juuri kankaan kutomista, mutta ompelutyötä, ja onhan se yhdentekevä, vai kuinka. Tietysti te osaatte ommella? Niin, mitäs semmoista kysynkään. Naisyhdistys on, näettekäs saanut suuret tilaukset kasarmilta, ja niitä varten tarvitaan taitavia ja rehellisiä ompelijoita. No – mutta ettehän te virka mitään? Luulin tekeväni teille suuren ilon, kun näin pian täytin pyyntönne.
JOHANNA. Hyvä rouva, jahka ensin kuulette. Jos uskaltaisin –
ROUVA VÖRSKY. Siihenkö luottaa? Varmaan, koska rouva Hanhinen kerran lupasi.
JOHANNA. Ei, ei, mitäs minä siitä. Vaan jos uskaltaisin teille ilmoittaa –
ROUVA VÖRSKY. Ilmoittaa? Mitä niin? Mikä teitä vaivaa, Johanna? Onko jotain tapahtunut?
JOHANNA. On.
ROUVA VÖRSKY. Vahinkoa? Kankaalleko? Eihän nyt kumminkaan. (Nousee ja menee kankaan luokse). Hyvänen aika, mitä tämä on? Oletteko leikannut sen poikki?
JOHANNA. Poikki se on, rouva.
ROUVA VÖRSKY. Ja missä on kangas?
JOHANNA. Sehän on juuri pahinta, ettei sitä enää ole.
ROUVA VÖRSKY. Eikö ole? Kuinka?
JOHANNA. Se on viety. Enkä minä voi sille mitään, en niin mitään.
ROUVA VÖRSKY. Viety? Leikattu ja viety? Kaksikymmentä viisi kyynärää kangasta. Ei, mutta tämähän on – . En tiedä enää, mitä ajattelenkaan.
JOHANNA. Olen ollut siitä niin suuressa tuskassa, rouva hyvä. Jos voisin jollakin tavalla saada sen takaisin edes, mutta siihenkään ei ole mitään toivoa.
ROUVA VÖRSKY. Semmoinen vahinko! Mitä nyt miehenikin sanoo. Voi, että rupesin koko puuhaan. – Tämän jälkeen ette luultavasti saakaan mitään työtä naisyhdistykseltä.
JOHANNA. Enkä keltään ihmiseltä, se on selvä. Kova onni minua vainoaa kaikessa.
ROUVA VÖRSKY. Milloinka se vietiin sitten? Ettehän äsken vielä mitään puhunut.
JOHANNA. Se tapahtui juuri sillä aikaa, kun oli luonanne, rouva.
ROUVA VÖRSKY. Ja kuinka pääsi varas sisään? Eikö ovi ollut lukossa?
JOHANNA (on vaiti).
ROUVA VÖRSKY. Eikö ovi ollut lukossa, minä kysyin.
JOHANNA. Ei.
ROUVA VÖRSKY. Aukiko sen jätitte? Minkätähden? Kuinka saatoitte olla niin huolimaton?
JOHANNA (on vaiti).
ROUVA VÖRSKY. Varsinhan te sillä tavoin olette pyytänyt vahinkoa. Onko ihme, jos varastetaan, kun ovi on auki eikä ketään huoneessa.
JOHANNA. Erehdytte, rouva – Ei se niin ollut.
ROUVA VÖRSKY. Vaan kuinka? Puhukaa sitten.
JOHANNA. Jos vain voisin sanoa totuuden. Mutta se on niin kauhean vaikeata.
ROUVA VÖRSKY. En ymmärrä, kuinka voitte jättää lapsennekin yksin. Tuommoisen pienen raukan. Sillä välin hän olisi voinut itkeä itsensä kuoliaaksi. Ette mahda ollenkaan rakastaa lastanne.
JOHANNA. Voi, hyvä rouva. Kuka häntä rakastaisi, ellen minä.
ROUVA VÖRSKY. Mutta jätätte hänet kuitenkin yksin tuntikaudeksi. Kaunista rakkautta!
JOHANNA. Ei hän ollut yksin.
ROUVA VÖRSKY. Eikö ollut yksin? Te puhutte ristiin. Ah – nyt selvenee minulle kaikki. Te petätte minua, valehtelette minulle koko ajan. Itse olette hävittänyt kankaan. Pelkonne ja vavistuksenne sen ilmaisee. Minä poloinen, minkälaisten ihmisten pariin olenkaan joutunut.
JOHANNA. Älkää, rouva kulta, noin pahastuko. Antakaa, minä selvitän teille kaikki alusta alkaen.
ROUVA VÖRSKY. Minä en tahdo kuulla mitään, enkä usko teitä enää ollenkaan, koska olette noin kauhean kavala. Menen kohta ja kerron asian miehelleni. Jätän kaikki hänen huostaansa. Niin, se onkin parasta, sillä hieno ja sivistynyt nainen ei tule toimeen raakojen ja epärehellisten ihmisten kanssa. Miehiä te kumminkin enemmän pelkäätte. (Pukee päällysvaatteet ylleen.)
JOHANNA. Voi, rouva, viipykää hetki, että saan kertoa totuuden mukaisesti teille tapauksen.
ROUVA VÖRSKY. Minä en teitä usko, johan sen sanoin. Kuinka voitte semmoista odottaakaan enää sen jälkeen, kun olette näin palkinnut kaiken hyvyyteni. Ja mitähän luulette tällä voittaneenne? Itsellenne teitte paljon suuremman vahingon kuin minulle.
JOHANNA. Ellette olisi noin kiivas –
ROUVA VÖRSKY. Pois, älkää tulko lähelleni. Minun täytyy lähteä täältä, muutoin tukehdun. (Aukaisee oven; porstuasta näkyy Yrjö, joka väistyy rouvan tieltä ja menee sisään senjälkeen kuin rouva on mennyt ulos.)
JOHANNA. Yrjö, Jumalan kiitos! Teiltä saan apua. (Porstuaan rouvan jäljessä.) Rouva, rouva, odottakaa, tulkaa takaisin.
ROUVA VÖRSKY. Te vaivaatte itseänne turhaan. Matti, kiiruusti nyt Vapun luokse ensin ja sitten kotiin.
JOHANNA (palaa). Vapullekin hän nyt kertoo kaikki hullunpäin. Ei, tästä ihminen tulee kohta aivan mielipuoleksi.
YRJÖ. Mitä teille on tapahtunut, Johanna? Minun täytyi tulla kuulemaan sitä teiltä itseltänne, sillä Leena-Kaisan puheet olivat niin kummallisia, etten voinut niitä kaikkia uskoa. Mutta tosia taisivat olla sittenkin, koska olette noin täynnä tuskaa.
JOHANNA. Kaikki on hukassa. En jaksa enää ajatella sinne enkä tänne.
YRJÖ. Rauhoittukaa. Ehkä pääsemme tästä selville, kun yhdessä tuumailemme.
JOHANNA. He luulevat minua varkaaksi. Tähän saakka kaikki ovat minuun luottaneet, nyt ei enää kukaan. Tämä minut murtaa, en minä kestä enää. Lapsi raukkani.
YRJÖ. Mutta kuulkaahan toki, Johanna. Tuolla tavalla ei ihminen saa antaa surulleen valtaa. Se vahingoittaa terveyttä.
JOHANNA. Nyt hän varmaan on jo Vappua torumassa. Semmoisen palkan hän saa hyvyydestään. Mitä hän minusta ajatteleekaan.
YRJÖ. Ei mitään. Tuntee hän teitä niin paljon. Minä menen ja puhun hänelle asian. – Ei toden totta, tämä ei käy laatuun. Teidän täytyy koettaa tointua, Johanna. (Laskee kätensä hänen hartioilleen.) Teillä ei oikeastaan ole mitään hätää, kun tarkemmin ajattelette. Minä annan rahaa, te maksatte täyden hinnan kankaasta ja silloin heillä ei ole mitään sanomista. Kuuletteko?
JOHANNA. Kuulen. Mutta voinko ottaa teiltä rahaa, kun en tiedä millä saan sen maksetuksi. En minä voi, en, en. Viekööt minut ennemmin linnaan.
YRJÖ. Ei teitä missään tapauksessa linnaan viedä, siitä saatte olla huoletta. Ja mitä maksuun tulee, niin sillä teidän ei liioin tarvitse mieltänne rasittaa. Minä en siitä köyhemmäksi tule, vaikken koko rahaa takaisin saisikaan. (Kumartuu Johanna ylitse.) Kas, niin, Johanna, olkaa nyt järkevä. Tässä kukkaroni. Siinä on viisikymmentä markkaa, enempää ei kangas varmaankaan maksa. No, Johanna, mitä epäilette?
HOMSANTUU (tulee äkkiä ovesta, jää silmänräpäykseksi seisomaan). Ohoo! Risto oli siis oikeassa, kun sanoi, ettei häntä täällä kaivattaisi. No, niin; mitä sitten arvelisinkaan enää.
JOHANNA. Kuka siellä?
YRJÖ. Tuo hupsu tyttö se vain on. Älkää pelästykö. Mitä asiaa?
HOMSANTUU. Mitäpä hupsun asioista. Tahdonhan vain ilmoittaa, ettei teillä enää Ristosta tule vastusta olemaan. Kyllä minä hänestä nyt huolen pidän. Hyvästi.
JOHANNA. Aikooko hän tehdä Ristolle pahaa?
YRJÖ. Vielä vain. Mitä tuon puolihullun puheista. Ja totta Risto pitää itsestään vaaria; ajatelkaa te omia asioitanne. Minä panen väkisin tämän kukkaron käteenne, ellette sitä hyvällä ota. Noin. Ja nyt teidän täytyy pennin päälle maksaa tuolle rouvalle kankaan hinta, ettei hän enää pääse solvaisemaan teitä. Ettekä saa näyttää noin pelokkaalta ja aralta. Olkaa vaan rohkea, ettehän ole mitään pahaa tehnyt. Tässä maailmassa täytyy pitää puoliaan, muuten ei tule toimeen.
JOHANNA. Hyvä teidän on sanoa, kun olette mies. Toista on meidän vaimojen. Mitä me voimme.
YRJÖ. Koettakaa, koettakaa kumminkin. Ihmisiä tekin olette, älkää unohtako sitä. – Tuollahan se ajaa pihaan taas. Ehkä on parasta kun minä menen pois. Hänen ei tarvitse tietää, että minulta olette rahat saanut. Hyvästi nyt Johanna. Älkää salliko hänen hyppiä nenällenne, muistakaa se. Olkaa kerran tekin miestä puolestanne. Lupaatteko?
JOHANNA. Minä koetan.
YRJÖ. No, hyvä. Minä lähden sitten.
JOHANNA (ottaa häntä vielä kädestä). Yrjö, Jumala siunatkoon teitä!
YRJÖ. Kiitos! (Menee.)
(Herra ja rouva Vörsky sekä rouva Hanhinen tulevat sisään.)
ROUVA HANHINEN. Oliko tuo hänen miehensä.
ROUVA VÖRSKY. Ei; se oli joku toinen. Tule tänne katsomaan, Ville. Noin se on leikattu poikki ja kangas viety. Kaksikymmentäviisi kyynärää. Ajatelkaa mikä vahinko. Kaksikymmentäviisi kyynärää. Olen niin, niin pahoillani, että tekisi mieli itkeä.
HERRA VÖRSKY. Tarvitseeko sitä luottaa kaikenmoisiin ihmisiin. Enkö minä ole jo monta kertaa sinulle sanonut.
ROUVA VÖRSKY. Kuinka olisin saattanut tällaista epäillä, kun Vappu häntä niin takasi.
HERRA VÖRSKY. Oikeutta myöten saisi Vappu nyt itse maksaa kankaan.
ROUVA HANHINEN. Mitä hän sanoo tästä, Vappu?
ROUVA VÖRSKY. Mitä hän! Pitää vain tuon ihmisen puolta eikä usko hänestä mitään pahaa. Vähällä, ettei väittänyt minua valehtelijaksi.
HERRA VÖRSKY. Hän on kai viekastellut ja vetänyt Vappua nenästä niinkuin sinuakin, arvaamma. Mahtaa olla koko kapine.
ROUVA HANHINEN. Semmoista se kaupungin huono väestä ylipäänsä on. Kyllä ne oppii tuntemaan, kun on niiden kanssa tekemisissä niin paljon kuin minä esimerkiksi.
HERRA VÖRSKY. Tuoko se juuri on, joka tuossa seisoo?
ROUVA VÖRSKY. Hän se on.
ROUVA HANHINEN. Kasvoista jo kohta näkee, ettei se mikään hyvä ihminen ole. Tuommoinen levoton katse on aina pahan omantunnon merkki.
HERRA VÖRSKY (katsoo tuikeasti Johannaan ja lähestyy häntä pari askelta).
ROUVA VÖRSKY. (erikseen rouva Hanhiselle). Uh, kuinka tämä on tukalaa. Minua oikein vaivaa.
ROUVA HANHINEN. Älä ole milläsikään. Niitä sietää panna kovalle, tuollaisia. Muuten oltaisiin hukassa.
HERRA VÖRSKY. Noo, eukko! Mihinkä sinä olet hävittänyt meidän kankaamme?
JOHANNA (hätääntyy). En minä ole – ei sitä – en minä – tuota –
HERRA VÖRSKY (koputtaa keppiään lattiaan). Selvä vastaus. Missä on kangas?
JOHANNA (änkyttäen). En – tiedä, missä se on.
HERRA VÖRSKY. Etkö tiedä? Etkö?
JOHANNA. En.
HERRA VÖRSKY. Entä jos antaisin sinulle pienen selkäsaunan? Ehkä sitten tiedät.
ROUVA VÖRSKY. Anna olla, Ville hyvä. Se tekee minulle niin pahaa.
HERRA VÖRSKY. Kyllä hänen täytyy saada vähän keppiä.
ROUVA VÖRSKY. Ei, ei, anna olla. Minun tähteni, Ville. Pelkään jo ilmankin pahoja seurauksia terveydelleni kaikista näistä mielenliikutuksista.
HERRA VÖRSKY. Mitäs tänne tulitkaan, kun kerran olet noin heikkoluontoinen. Olisit pysynyt poissa.
ROUVA HANHINEN. Herra Vörsky, minäkin rukoilen tuon kurjan puolesta. Hän tosin ansaitsisi oikein tuntuvaa kuritusta, ei se olisi liikaa ollenkaan. Mutta meidän olisi niin vaikea sitä nähdä.
HERRA VÖRSKY. Teillä naisilla on liian hellä sydän. No, olkoon nyt sitten. Saat kiittää näitä rouvia, että pääset selkäsaunasta. Vaan elä luule, että tämä juttu tähän loppuu. Oikeuteen sinut vedän. Saat sakkoa, että plaskahtaa. Ja sitten sinut vielä päälliseksi tuomitaan vankeuteen. Pannaan vedelle ja leivälle. Niin! Kahleissa saat istua, sen lupaan. Nähdään, tuletko toista kertaa pettämään parempia ihmisiä.
JOHANNA. Vankeuteen? – Rakas taivaallinen isä! Eikö loppua tulekaan näille suruille.
HERRA VÖRSKY. Ahaa! Joko rupeat huomaamaan, että tässä on tosi edessä.
JOHANNA. Mistä syystä minua vankeuteen pannaan! En ole vielä eläessäni kellekään vääryyttä tehnyt, en varastanut enkä pettänyt ketään. Tiedustelkaa niiltä, jotka minut tuntevat, ellette minua usko. Rehellisellä työllä olen aina koettanut pyrkiä eteenpäin, se heidän täytyy todistaa.
ROUVA HANHINEN. Ei, mutta kuulkaa tuota hävyttömyyttä. Hän koettaa vieläkin tehdä itseään syyttömäksi.
HERRA VÖRSKY. Uskallatko sinä yhä valehdella meille vasten silmiä. Kyllä minä sinut opetan.
JOHANNA. Totuuden olisin teille kertonut. Olisin tunnustanut kaikki, alusta loppuun, mutta ettehän ole sallineet sitä. Ette ole tahtoneet kuulla mitään, jota voisin puolustukseksi tuoda esiin.
HERRA VÖRSKY. Lakkaa jo lavertelemasta siinä, taikka minä –
JOHANNA. Älkää manatko minua oikeuteen. Armahtakaa lapsiraukkaani edes. Mihinkä hän joutuu, jos äitinsä viedään vankeuteen. Vieraanko varaan tuommoinen pikkuinen, ei vielä neljän kuukauden vanha?
ROUVA VÖRSKY. Niin, ajatelkaa, hänellä on lapsikin. Minkälainen ihminen siitä poloisesta maailmaan tulee, noin huonon äidin kasvattamana. Kun pienestä asti saa nähdä vain pahuutta ympärillään.
ROUVA HANHINEN. Tekisimme oikein Jumalalle otollisen työn, jos voisimme pelastaa hänet kurjan äitinsä käsistä. Minäpäs puhun asiasta naisyhdistykselle.
JOHANNA. Lapsiko otettaisiin minulta pois? Ei kuuna päivänä, minä en häntä anna. En vaikka koko maailma nousisi vastaan. Te olette julmia petoja. – Ei, ei, minä olen pyörryksissä, en tiedä enää, mitä puhun. Älkää pahastuko. Säälikää minua onnetonta. – Voi, niin, en ole muistanutkaan. Onhan minulla tässä rahaa, viisikymmentä markkaa. Puolta enemmän kuin kangas maksaa. Ottakaa ne, herra, ottakaa kaikki. Tehkää sovinto. Jumalan tähden, antakaa sydämenne heltyä. Mitä hyötyä teillä siitä on, jos minut panette vankilaan ja lapsen riistätte minulta. Hyvä armollinen herra, tässä on kahta vertaa enemmän kuin kankaan hinta on.
HERRA VÖRSKY. Sitä sanatulvaa! Noo, kuinka teemme? Sovitaanko? Ja otanko rahat? Sinä tiedät paremmin, riittävätkö vahingon korvaukseksi?
ROUVA VÖRSKY. Älä ota, ennekuin tiedät, mistä hän ne on saanut.
JOHANNA. En ole niitä varastanut, älkää pelätkö. Ottakaa, herra, vain. Ei niitä kukaan tule teiltä perimään.
ROUVA HANHINEN. Minä aavistan jotakin.
ROUVA VÖRSKY. Minä myös, minä myös. Voi, voi, yhä kauheampaa, yhä kauheampaa.
HERRA VÖRSKY. Kuinka? Ettäkö –?
ROUVA HANHINEN Tuolla ihmisellä varmaan on muitakin pahoja tapoja.
HERRA VÖRSKY. Aa! Hyvin luultavaa. Mikä se mieskin oli, joka täältä äsken niin kiirehti meitä pakoon.
ROUVA HANHINEN. Sitäpä minä juuri. Uskokaa minua, häneltä nuo rahat ovat.
ROUVA VÖRSKY. Kuinka äärettömän huono moraali! Ville kulta, lähdetään pois! Minä rupean jo voimaan pahoin. Tuntuu kuin ilmakin olisi täällä saastunut. Voithan sitten oikeuden kautta vaatia häneltä kaikki saamiset.
ROUVA HANHINEN. Todella; ei täällä tee mieli olla kauemmin.
HERRA VÖRSKY. Niinpä me lähdemme. (Rouvat menevät.) Sinä kuulet meistä vielä, eukko.
JOHANNA (polvillaan). Herra, herra, hyvä herra, älkää menkö ilman sovintoa. Ottakaa rahat, vaatteet, kaikki mitä minulla on –
HERRA VÖRSKY (ovessa mennessään). Suus kiinni – portto!
JOHANNA. Ooh! ooh! (Lankee ensin suulleen, vaan nousee taas äkkiä ylös.) Portto, hän sanoi. (Katsoo kukkaroa kädessään.) Portto ja varas. (Viskaa kukkaron kauas lattiaan.) Onko jo Jumalakin minut hylännyt? Eikö apua, eikö turvaa missään maailmassa? Näinkö minua kaikki saavat sortaa ja polkea? Ja lapsenikin he ryöstävät. Oman kauniin poikani. Ei – kautta taivaan ja maan. Sitä he eivät tee. Risto tulee kotiin. Hän auttaa minua, hän on lapsen isä. Niin, niin! Häntä liikuttaa tämä onnettomuus, johon hän on minut saattanut, ja hän auttaa, hän puolustaa lasta ja minua. Kun hän vain tulisi pian. Tämä tuska – tämä hss – hiljaa! Ääniä kuuluu kadulta. Jo tulee – jo tulee.
TOPPO (laulaa, kulkiessaan ikkunan ohi porstuaan). Kultani minust’ eron teki, teki toisen kanssa liiton. Enkä mä tuotakaan paljon surrut, nauroin koko viikon. (Tulee sisään). Hyvää päivää, kappa räivää! Älkää pahaksi panko, vaikka olen näin pienessä hutikassa. Olemme, näette, juoneet läksiäisiä.
LEENA-KAISA (tulee Topon jäljessä). Niin, oletkos kummempaa kuullut ennen, Johanna.
TOPPO. Tuohan se Leena-Kaisa minua tänne hilaa. Kertomaan terveisiä Ristolta. Niin! Kultani minust’ eron teki, toisen kanssa –
LEENA-KAISA. Olkaas tuossa ääneti, älkääkä noita renkutuksianne aina laulelko. – Ei sinun määräsi vielä ole täysi, Johanna parka. Nyt vasta pahin tulee. Jaksatko kuulla?
JOHANNA. Mitä? Sanokaa pian.
TOPPO. Risto paa helsa so mykky. Vara porta, – porta, porta! Kaukana jo Homsantuun kanssa.
LEENA-KAISA. Ajatteles! Onko mies enää viisas. Kun hyötä hyviään menee puolihullun naisen kanssa maata maailmaa vaeltamaan.
JOHANNA. Minkä naisen? Mitä te puhutte?
TOPPO. Hei, Homsantuun, ettekö ymmärrä. Terveisiä vaan paljon. Vaikkei hän niitä oikeastaan lähettänyt. Ei muistanut enää mitään siinä ilossa, kun pääsi vanhan henttunsa pariin. Niin, kyllä hän nyt teidät jätti oman onnenne nojaan. Mutta älkää siitä millännekään olko. Laulakaa vaan että: Kultani minust’ eron teki, teki toisen kanssa liiton. Enkä mä tuotakaan paljon surrut, nautoin koko viikon.
JOHANNA. Ristoko lähtenyt pois? Ei, se ei ole totta. Se ei voi olla totta. Kuinka tekin, Leena-Kaisa olette niin valmis uskomaan humalaisen lörpötyksiä.
LEENA-KAISA. Sitä kertoivat muutkin, ei Toppo ainoastaan. Oli hän vielä tarjonnut siellä läksiäisiäkin miehille ja sanonut, ettei häntä pitkään aikaan nyt täällä nähdä. – Niin, niin! Jumalan viha kohtaa sinua ankarana, Johanna parka. Mutta ota kaikki nöyrällä sydämellä vastaan ja muista, että hän vain rakkaudesta kurittaa.
JOHANNA (vaipuu jakkaralle kätkyen ääreen). Isä jätti meidät. Paha, paha isä!
LEENA-KAISA. Ei sitä Ristoa sentään voi niin paljon syyttää. Tuo naikkonen – en mä muuta sano – oli varta vasten mennyt anniskeluun häntä houkuttelemaan. Kyllähän ne semmoiset osaavat paulojaan panna. Onko sitten ihme, jos mies hullaantuu ja kadottaa järkensä.
(Johanna voihkii lattialla.)
LEENA-KAISA. Mutta älä nyt anna noin surulle valtaa, yhtäkaikki. Mitä sinä lattialla virut. Kuule, hyvä ihminen, mikä sinun on?
JOHANNA. Ei mikään, ei mikään.
TOPPO (katselee kangasta). Herra ihme! Mikä leivän kontista vei, illalla oli viis’ ja nyt ei ole kuin kuus’. Älä ole tietävinäsikään, Toppo. Ei niinä miehinäkään. Kultani minust’ eron teki, teki toisen kanssa liiton –
LEENA-KAISA. Hiljaa, Toppo! Katsokaas tänne. Täällä ei ole hyvin laita. Nouse ylös, Johanna. Kuinka sinä tuolla tavalla – Nouse ylös.
JOHANNA. En pääse. Lattia niin pyörii.
LEENA-KAISA. Siinä se oli. Hän on sairas.
JOHANNA. En ole sairas. Päätä vain polttaa, kun kruunua kirkastetaan. Ilmi tulessa koko pää. Viekää pois, pois.
LEENA-KAISA. Hän hourii. No, nyt ollaan hukassa.
JOHANNA. Rouvat – poikani, auttakaa! He ryöstivät lapseni. Tuolla, tuolla. Juoksevat ja nauravat. Ottakaa kiinni. Minä en jaksa, en pääse. Älkää lyökö, herra. Risto, Risto, tule auttamaan. Hänellä on niin paksu keppi.
TOPPO. Ohho, onpa tuo surkeata.
JOHANNA. Pilkkosen pimeä. En löydä kotiin. Ristokin katosi. Jätti minut yksin erämaahan, pimeään. Ryöväriä joka pensaassa. Eikö armahda kukaan? Kuuletteko? Lapsi itkee. Herra pieksee sitä. Voi, voi, auttakaa, hyvät ihmiset.
TOPPO (pyyhkii silmiään). Vaimo parka!
LEENA-KAISA. Tulkaa auttamaan häntä sänkyyn.
TOPPO. Minä tulen, minä tulen. Tiedätkö, Leena-Kaisa, kyllä me miehet sentään olemme niin kelvottomia. Täytyy tunnustaa.
LEENA-KAISA. Huolikaa nyt siitä. Joutukaa vaan tänne avuksi, enhän minä yksin saa häntä mihinkään.
TOPPO. Nostetaan yhdessä, nostetaan.
JOHANNA. Pois, pois. Älkää tehkö minulle pahaa.
TOPPO. Ei, älä pelkää. Me hiljaa vaan viemme sinua vuoteelle. Kas, noin. Raukka! Lieneekö tuo lavantautia?
LEENA-KAISA. Kuka hänen tietää. Olisi se Risto edes kotona.
TOPPO. Niin, sanokaas muuta. Kun hänen piti lähteäkin juuri parahiksi. Mutta mistä hän, poloinen, voi tätä arvata. Näettekös, täällä on rahakukkaro lattialla. Eikö se tyhjä olekaan. Tuossa, ottakaa huostaanne. Se on hyvään tarpeeseen, jos tulee lavantauti.
LEENA-KAISA. Tosiaankin! Taivaastako se lähetettiin.
JOHANNA. Polttaa – polttaa –
LEENA-KAISA. Juoskaa hakemaan lääkäriä, Toppo.
TOPPO. Kyllä, kyllä. Olenhan jo selvä mies. Ei suinkaan minusta enää mitään huomaa. Kyllä minä tuon lääkärin tänne, Leena-Kaisa. Voi sentään kuinka surkeata. (Menee.)
JOHANNA. Pois kruunu, pois! Polttaa – polttaa – polttaa.
Esirippu.