Tuulahdusten leikki
| Tuulahdusten leikki. Kirjoittanut Fredrika Runeberg |
Alhaalla pienessä, kukoistavassa notkossa harjoittivat pienet tuulahdukset veitikkamaista leikkiänsä. Sepä vasta elämää! He temmelsivät toistensa kanssa, olivat voittosilla, viskelivät ympärillensä pieniä korsia, tuhansia kepposia he keksivät. ”Katsokaa, tuolla on kummallinen kappale,” sanoi muuan tuulahdus. ”Siemenhän se vaan on,” virkkoi toinen. ”Malttakaahan, minä tiedän,” tokasi eräs hyvin nokkaviisaan näköinen, ”katsokaa, tässä juuri kasvoi se komea kukka, joka oli suloisista tuoksuista niin rikas, että koko päiviksi riitti niiden kanssa leikkiminen ja niitä kanniskeleminen. Kyllä tämä on sen kukan siemen.” ”Voi, kuinka hauskaa, voi, kuinka mainiota!” huusivat kaikki ja alkoivat siementä siirrellä.
Siemenellä oli pitkät haivenet ja niitä nostelivat tuulahdukset, yksi yhtä, toinen toista, sysäsivätpä muutamat reippaimmat vähän itse siementäkin. Mutta siinäpä se kuitenkin vielä oli paikallansa ja vallattomat, häilyvät tuuloset kyllästyivät pian työhön ja alkoivat taas leikkinsä, jättäen siemenen oman onnensa nojaan.
Mutta muuan pieni tuulahdus pudisti yhä vielä pikkuisen siementä, nykäisi haivenia ja sanoi itseksensä: ”Onko sitä todella sellainen raukka, ett’ei saa tätä siementä tuonne ylös! Olisihan niin erinomaista, jos noin komea kukka kasvaisi siellä ylhäällä! No, jos kerran leikkiä taitaa, niin taitaa kai työtäkin tehdä!” Ja sitten hän kävi oikein voimiensa takaa siemenen kimppuun ja sai sen haivenineen päivineen temmaistuksi syliinsä. Mutta eipä ollut niinkään helppoa kantaa sitä ylös kunnaalle. Raskaine taakkoinensa ei tuulahdus yhtään jaksanut kohota yli heinänhuippujen, vaan täytyi hänen pujottaida heinien lomitse ja levätä siellä täällä karkeimmilla korsilla, nojaten siementänsä johonkuhun lehteen. Hänen näin tunkeutuessaan eteenpäin tarttui haiven kiinni sinne, toinen tänne. Se oli yhtä työlästä, kuin ihmiselle olisi kantaa suurta puuta oksineen, juurineen kautta metsän, niin monta estettä tielle sattui. Milloin oli pieni hyönteinen pudonnut selälleen ja makasi maassa koivet pystyssä, niillä kaikin voimin ilmassa sätkien, mutta pääsemättä kuitenkaan pystyyn ja sitä täytyi tuulahduksen auttaa jalkeille; milloin oli taas kukkanen tarttunut päästään heinänkorren alle, eikä päässyt valoa nauttimaan, ennenkuin tuulahdus ravisti heinänkortta niin kauvan, että kukka sai päänsä irti.
Samassa juoksi pitkäkoipinen vaaksiainen siitä ohitse ja sanoi: ”Kuinka olet tyhmä! Pidä huolta omasta asiastasi ja anna toisten hoitaa omansa,” ja sitten harppasi se tiehensä vielä pitemmillä askeleilla, kuin oli tullutkaan. Mutta eipä seurannut pikku tuulahdus tätä viisasta neuvoa, vaan auttoi kuitenkin seuraavaa hyönteistä ja seuraavaa kukkaa. Mutta kautta laakson tohahti nyt tuulenpuuska ja sai aikaan hirmuisen mullistuksen koko nurmivaltakunnassa. Satoja kukkia siirtyi asennostaan, tuhansittain pieniä hyönteisiä joutui kokonaan matkasuunnastaan eksyksiin ja tuoksuvan kukkasen siemenen tempasi vihuri hirmuisessa vauhdissaan pois.
”Hyi, tuota huimapäätä,” sanoi tuulahdus noustessaan pää pyörällä pystyyn kuperkeikasta, jonka oli täytynyt tehdä. ”Minnehän nyt siemeneni katosi?” Ja nyt, kun hänellä ei ollut mitään kannettavaa, lehahti hän lentoon niin korkealle, kuin suinkin jaksoi. Ja kas: tuolla oli siemen. Se oli pudonnut tikulle juuri sille kunnaalle, jonne tuulahdus oli aikonut sen viedä. Heti oli tuulahdus sen luona ja löyhytti sen tikulta alas multaan.
Mutta sillä välin oli jo tullut ilta ja tuulosemme oli leikistä ja työstä väsynyt ja komean, hopeakoristeisen, sinisen lepokammion hän itsellensä keksi ja kävi siihen nukkumaan, vielä naurahtaen onnistuneelle retkellensä.
Mutta seuraava päivä oli niin kuuma ja niin tyyni, että kaikki tuulahdukset nukkuivat koko päivän. Ja sellaisia päiviä seurasi sitten monta ja sillä välin satoi ja myrskysi niin, ett’eivät mitkään pienet tuulahdukset rohjenneet retkille lähteä. Mutta muutamana päivänä heräsi pieni tuulahduksemme siitä, että aurinko häntä paahtoi ja vilkaistessaan yllensä, huomasi hän olevansa katotta päänsä päällä, sillä sinikello, johon hän oli käynyt nukkumaan, oli kuihtunut. Nyt lähti hän, iloisesti siipiänsä ravistaen, ulos maailmaan. Ja katso, ensimmäiseksi sattuivat hänen silmänsä siihen kauniiseen, tuoksuvaan kukkaan, joka oli hänen siemenestänsä kasvanut ja parhaillaan avasi ensimmäiset verholehtensä ja levitti ensi tuoksunsa yli tienoon. Nyt ei ollut enään aikaa nukkumiseen. Nyt tuli kiire herättää kaikki niillä seuduin nukkuvat tuulahdukset suloisten tuoksujen kanssa leikkimään ja niitä laaksoille ja vuorille levittämään. Ja hauska leikki siitä syntyi, uskokaa pois!
Lähde: Runeberg, Fredrika 1900: Kuvauksia ja unelmia: valikoima kertomuksia. Suomentanut Ilta. G. W. Edlund, Helsinki.