Tutkiskelemisia

Tutkiskelemisia. Kirjoittanut Herman Emanuel Hornborg

Kävellessä katsellessa

päivän paisteella isolla,

kesän illan ihanamman

luonnon suurta suloisuutta,

virtaavaisen vuoksen luona,

kirkon Räisälän kohalla:

metsät soivat, kalat keikku,

hyppi tarkon hyttysetkin

kaiken luonnon kukoistaissa

varin vehmassa visussa,

ukon hautein hauvottaissa

ehto-lämpymän erällä.

Ilo iso ihastutti

kesän lemmen liikkuessa

kaikki kasvot kauniasti,

ratki varsin riemastuivat

ilon innosta ihanan,

vähän sateen virvottaissa

suven sanomattomaksi.

Ilo nousi ilon päälle,

ihastukset ihanammat,

ylentyivät yhteisesti

kaikkivallan kiitokseksi,

ylistykseksi yhäti;

mutta kohta muuttui meno,

loppui ilo laulannossa,

koska päivä maille mäni,

puuttui paisto päivällinen,

meno majistietillinen;

aurinkoinen alas kulki

puhtahassa purppurassa

illan ruskon rantehilla

kullan vallassa korian;

paistavissa pyörtänöissä,

suitsevilla säteillänsä,

sinisissä silkkisissä,

kaunosilla kaariloilla,

tasasella taivosella,

loppui luonnossa ilomme.

Linnut taukos laulamasta,

sirkat heittiit sirsutukset,

perhot pörähtämisensä.

Päivän kuukkuissa kotiinsa

vaikenivat viroitukset,

luonnon lemmet luontiammat,

vaikutukset vakaisemmat,

nokkelammat, nuortiammat

hävisivät helpposesti;

lepo kaikki leppiästi

soimatoina suositteli,

ratki rauhaansa rakensi.

Kaikkivalta kaiken ilman

teki tuulet tyveneksi,

asetteli ahkerasti

hämärällä helpposella

pian pimentäväiseksi,

tasoitetulla tavalla;

lopen pani luotujansa

unta ottamaan osaksi.

Kyntörastas, kyyhkyläinen,

leppälintu laulavainen,

visertivät viimiseksi;

kivirastas kuuluvasti

raunioilla rauskutteli,

ehton päätteeksi enänsi:

kaikuvilla kiitoksilla,

lentämällä liukkahasti,

kohten taivasta koholle;

nautittua nuoruuttansa

hyvän Luojan hyvyytellä,

ratki laulunsa lopetti.

Hiljaisesti hipsuttellen,

kulki suomen kyntömiesi,

kannattaissa kuormaksensa,

attrajansa ahkerasti

salosesta työ-siasta,

hepo- juhtansa selässä.

Parvisesti päiväseltä

aivan työltä ahkeralta

palasivat päiväläiset,

sekä itse isännätkin,

viljan hyvät viljeliät,

kesän töitensä tekiät;

aseillansa astelivat,

väsyneenä vaivossansa,

hien päästä hikoilessa,

maiset miehet mainittavat,

kaikki makaamaan majalle.

Kulmakunnan taivaan kansi

peitty hiljain peitteheensä,

loistavassa luonnossansa,

pian pukussa pimenty;

jonka kahu katto vielä,

varsin varjo vaipallansa,

kahusella kaattualla,

tosin taitavan tavalla.

Aivan tästä astin-pyörä,

mokomainen maailmamme

tuli tummaksi peräti;

tämä kahu taitavasti

maltto tarkon muotollansa

metsät, maat ja vetet kaikki,

paikkakunnan pientaretkin

yli koko kulmakunnan,

pimiäksi piiritellä.

Kävellessä, katsellessa,

hiljaisuutessa hyräilin;

vaeltaissa vaiti kaikki,

elävät kans äänetöinä,

sekä konnan kuonolainen,

mailla martana makasi.

Tultuani tutkinnolla

kirkko-tarhan kukkulalle

tämän toimeni tavalla,

viilsi kohta veitsen lailla

alkehinen aavistusten –

läpi luuni liikutukset,

vieryväisessä veressä,

vaikuttaissa vuotoillansa

tarkon sytämen sisässä.

Jopas jalot johtatukset

ajatusten alkehissa

muljautti mielen-juoksun

ymmärrykseen yrittäissä,

läikähytti aika lailla

hienojani huomijani,

hiki-karvoja hytäytti;

järki järkky, jäyvähteli

monin kerron mutkaisesti

aivan arvon antaissani,

arvellessa aavinkita

pelvossani painavassa,

tässä tunnossa Jumalan;

sytän palo suosioonsa

luonnon läpi liikkuessa,

tunnon käytessä tilalla;

veri viery viantonpi

tulisella tuoksullansa

sytämmessä syvimmässä;

joka hiuksi jouhellinen,

karva pystyhyn karahti.

Tokin minä tutkistelin

ajatellen ahkerasti

kammioita kuollehitten,

luotuja lepo-sijaansa,

jossa tokin tuhansia

lopen levon omaisia

vaipunevat valjussansa,

kalmasessa kahussansa,

soran murtuvan sisällä.

Aika-kunnat ajalliset,

monet ijät, miesten polvet

hautattuna haamuissansa:

Vaimot, miehet voipuneena,

lapset tarkon lallivaiset,

tauteiltansa tavattua,

tähän tantereen tupatut.

Jos nyt suonto suuren Luojan

olis sen moinen osunut,

että kaikki kerkiästi

ylösnousis yhteisesti,

kyllä kankas kuhahtaisi,

vilahtaisi varvikossa

monen muotoista näköä:

mutta suonto suuren Luojan

ompi toinen onneksemme,

toinen tarpeeksi tasattu.

Moni tosin meikäläinen,

ihmisistä ilman alla,

on jo suotu onnen tähten

ajallansa, alkehissa,

kuolemallekin kovalle;

toinen elää elostaapi

loppumata luonnostansa

ajan ahtaalla ajolla

iälliseen ikääns päähän,

jollon kuukkuin kupsahtaapi,

vihtoin viimeksi väsyypi;

mutta aivan monta niitä,

jotka aivan imevänä,

varsin vielä vakaisena

holhojan huolettomuuten,

tähten äitin – tuimuutesta,

kohta kuolevat vähänä.

Kuka vaivan kivuloisen

puhuu taitaa puuttehessa,

kehnon vaalian kotona,

koska poto pohjustaapi

viruissansa vuoteessansa,

tuskan alla tuimallisen,

aika lailla askaroiten,

hourausten harjoittaissa,

päivät päättääpi pahasti;

toista tapaa tapaturma

henken siertää hönkyväisen,

hirmuisuuten huikialla,

tosin turmion tavalla.

Kerta riuhtoo keuhkonensa,

aivot päästä pullistaissa,

sytämmessä suloisessa,

kourin kohtaapi kovasti.

Kenen kiersi keskosista,

pistämällä, painamalla,

salapäillä sairahaksi,

henken helposti hävitti;

toinen tuutii tuskassansa

pitimissä purevissa,

monet ajat muuttumata,

kalman muotosen kahussa;

huikiasti huutamalla

kituapi kauhiasti

tautin tuskaisen tilassa.

Mikä millä, kuka kulla,

tavallansa, tautillansa,

menossansa, muotossansa,

taikka muulla turmiolla

pojes kaatunut katala;

eli sierty elostansa

oman elon etsinnossa,

hellä hyvään hekkumaansa,

kuolemallensa kovalle;

sillä varsin vähän ompi

meillä niitä nimitellä,

joska kuolleet ijästänsä,

vaipuneita vanhuutesta,

luonnon laatusta omasta.

Mutta talmat, turmellukset,

herkulliset himo-ruuvat,

sekä juomat joutilaisten,

haareuten halut huimat,

taikka turhat surut suuret,

eli pahat elkivallat,

tuovat tauvit tukelammat,

moninaiset menon alla,

taikka omasta ojasta,

eli elon elämässä

toisten tähen, tuimuutesta,

eriseuraisen ehosta.

Pahat kaikki pahennukset,

toisten teot turmiolla,

vaikuttavat vahvemmassa,

lujammassa luonnossakin

paljo pahuutta peräti;

mutta veri, mieli-karvas,

surma suuri suvullensa;

panettellen paisuttaja,

hellän rintoja repiipi.

Ah kuin paljo ajallansa

luetella lausunnalla

olis outoja eläissä,

soimat, tautit sanomiksi;

eipä jaksa eli-kauven

kuolevainen kuuna päinä

panna täällä puntarille,

eikä määrätä mitalla!

Kuinkas sitten Kaikkivalta,

itse Isimme Jumala,

jalo Luoja luotuissansa

paljoutessa punnitseepi,

tyhmäin turmiot tapaapi?! –

Koska vielä katsellessa

tutkistelen tarkemmasti,

kuinka moni kelpo miesi

eikos olis elossansa,

aivan ollut onnellansa

tarpeellinen, tunnollinen,

avuillansa avullinen

tässä tukelan tilassa,

jos myös järki jalo, iso,

toimellakin taitavalla

olis onnella omansa,

kasvatettu, kaunistettu

valoistetulla valolla.

Sankariksi suurimmaksi

tilapäässä moni tullut;

kansan kaitsia ankara.

Kuinkas monta eikos kyllä

kunnialla kuukkuannut

korkialle kukkulalle,

varsin viisaasti virassa

tanistunut taitollansa

ihmisyytemme iloksi;

mutta moni muutteessansa

kalevaaksi kasvaissansa,

ylön ylennyttyänsä

kunniansa kukkulalle,

olis tokin onnen tähten,

ylvästäissä ylläkkönä,

ollut syynpää outoisuuteen,

vitsa monen viattoman,

vallan ottaja visumpi;

tyranni ja turmellia,

hyötytysten hävittäjä,

pahennusten paisuttaja,

rakkain heikkoen rasitus.

Jos on monta joutavata

tässä tuhkassa venyvä,

enemmän on eli-kauten

hauvattuna haikiasti,

joista olis jaloutta,

isoo toimea tavannut;

mutta Luoja suonnon suuren,

kyllä tiesi, kuinka teki,

taiton tyhjänä piteli;

Sillä toimi tointuvainen

virottua viisahasti

alla valon valoistuksen,

olis monen onnen päässä

varsin vaivaksi valinnut;

mutta nyt hän miemossansa,

tukelassa tyhmyytessä,

eli ajan ehtosesti

taniammalla tavalla,

tyhjemmällä tyytyissänsä,

vakaan onnensa omaksi.

Tarkon naiset toimeelliset,

moni ihmisen ijässä,

valoistua viisahaksi

äimällinen älystänsä,

tunteissansa, tietäissänsä

luonnon hyvän lähetystä,

olis ollut ajallansa

hyväksi hyötyllisempi,

siveyttä saavuttaissa

pahuutessansa parempi;

mutta nyt hän muuttumata

eli aikansa elossa.

Katsellessa näitä kaikki

toimen hyvän tutkinnolla,

sanoin saumaksi sanelen:

Kyllä moni kurja konna

iässänsä ilkivallan,

kanssa kiukun kelvottoman,

pahoin pauhasi eläissä;

loppumata laittaissansa

surmas itse suu-sanalla

etun hyvän ehollensa,

toisen rauhan turmeltaissa,

satatteli, saastutteli,

vikkelästi viekastellen

kalvo onnea katalan,

pahennuksen pahuutella

vasta lakkasi viasta,

puhumasta, pauhamasta,

lemmon kieltä lipomasta,

koska kuukkui kuolemalle,

kalma muutti kahuansa,

kärme kalvaapi sisusta.

H[erman]: E[manuel]: H[ornborg].

Lähde: Turun Viikko-Sanomien vuosikerta 1830, 16. lokakuuta s. 1–3, 23. lokakuuta s. 2–4, 30. lokakuuta s. 1. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 25.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Turun Viikko-Sanomat, vuosikerta 1830. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/tvs/tvs_1830_rdf.xml.