Tuska (Maupassant)
| Tuska. Kirjoittanut Guy de Maupassant |
Iltapäivällä menimme ylös kannelle. Edessämme oli Välimeri eikä pienintäkään värettä näkynyt sen sinisellä pinnalla, johon kuu kuvastihe. Meitä oli kuusi, seitsemän kappaletta, olimme matkalla Afrikaa kohden ja katselimme hiljaa ja illastellen luonnon näytelmää.
Kapteeni, joka poltteli sikaria, keskeytti vihdoin vaitiolon ja alotti saman keskustelun, mikä meillä oli ollut päivällispöydässä.
– Niin sillä kertaa minä pelkäsin. Kokonaisen kuusi tuntia oli laivani ollut rutistettuna kalliota vastaan, aaltojen pieksäessä sitä. Onneksi meidät myöhemmin illalla päästi pälkähästä eras englantilainen hiililaiva, joka oli huomannut meidän tilamme. Muuan pitkä ja roteva herra puuttui nyt ensi kertaa puheeseen. Hän oli päivettynyt ja vakavan näköinen. Hän oli niitä miehiä, joista näkee, että he ovat laajalti matkustelleet maita mantereita ja nähneet monenlaisia vaaroja, ja joiden tyynen katsoen pohjalla näyttää kuvastuvan jotakin siitä ihmeellisestä, mitä se on nähnyt – eräs niitä miehiä, jotka liityttävät olevan itse rohkeus ja pelkäämättömyys personoittuneena.
– Sanotte, että pelkäsitte, kapteeni, mutta luulonpa että erehdytte. Erehdytte sanoista ja tunteesta, jota olette kokenut. Voimakas mies ei koskaan pelkää vaaran uhatessa. Hän on jännityksessä, on levoton, hermostunut, mutta pelon, tuskan tunteminen on jotakin ihan toista.
– Ni-i-inkö? vastasi kapteeni. Voinpa vakuuttaa teille, että pelkäsin enkä vähää pelännytkään.
Päivettynyt sanoi hitaasti:
– Sallikaa minun selittää ajatukseni! Tuska – ja rohkeimmatkin ihmiset saattavat tuntea sellaista – se on jotakin kauheata. Se on raju tunne, se on kouristava sielun ja ajatuksen järistys. Paljas sellaisen muistaminenkin jo väristyttää. Mutta jos joku on rohkea, ei hän tunne sitä rajuissa taudinkohtauksissa, joissa varma kuolema on silmäin edessä eikä missään muissa tavallisissa vaaroissa. Todellinen tuska on ikäänkuin muistutus jostakin kamalasta peljästyksestä, jota on ennen tunnettu. Ihminen, joka uskoo kummituksia, ja joka luulottelee näkevänsä niitä keskellä päivää, hän voinee tuntea tuskaa kaikessa sen kauheudessa.
Viime talvena eräänä joulukuun yönä sain ensi kertaa tuta mitä tuska on. Ja kumminkin olen minä ollut monenlaisissa onnen vaihteluissa ja joutunut monenlaisissa onnen vaihteluissa ja joutunut moniin seikkailuihin, jolloin henkeni on ollut vaarassa. Olen moneen kertaan ollut sodassa, ryövärit ovat hyökänneet kimppuuni, Amerikassa on minut tuomittu kapinoitsijana hirtettäväksi ja Kiinan rannikolla on minut kerran heitetty laivasta mereen. Näistä tilaisuuksissa olen aina luullut olevani mennyttä kalua, ja minä olen tyytynyt kohtalooni ilman murhetta ja levottomuutta. Tuska se on jotakin toista.
Se oli viime talvena eräässä metsässä koillis-Ranskassa. Yö oli tullut pari tuntia liian aikasin; oli hyvin pimeä. Minulla oli oppaana eräs talonpoika, joka kulki vierelläni soukalla polulla honkien alla, joiden latvoja tuuli tuiverteli. Silloin tällöin tuli raju tuulispää, ja koko metsä taipui valittaen. Minä värisin vilusta, vaikka astuin rivakasti ja minulla oli lämmin puku.
Meidän oli määrä saada yösija ja illallinen erään metsänvartijan luona joka asui lähellä. Olin tullut sinne metsästämään.
Oppaani katsahti tuon tuostakin ylös taivasta kohden ja jupisi: »Mikä Herran ilma!» Hän kertoili minulle yhtä ja toista niistä ihmisistä, joiden luokse olimme menossa. Isä oli pari vuotta sitte ampunut kuoliaaksi erään salametsästäjän, ja siitä aikain oli hän ollut synkkämielinen ja kärsinyt alinomaisia tunnonvaivoja. Hänellä oli kaksi naimisissa olevaa poikaa, jotka asuivat kotona hänen luonaan.
Kävi yhä pimeämmäksi. En voinut nähdä omaa kättäni. Vihdoin välkähti valoa pimeydessä ja pian sen jälkeen kolkutti oppaani ovelle. Pari naista vastasi kauheasti kiljahtaen, ja eräs mies kysäsi hillityllä äänellä: »Kuka siellä?» Opas sanoi, ketä olimme ja meidät päästettiin sisälle. En voi koskaan unhottaa sitä näkyä, jonka silmäni nyt kohtasivat.
Vanha valkotukkainen mies, jolla oli hajamielinen katse ja ladattu pyssy kädessä, seisoi keskellä keittiötä ja kaksi vankkaa miestä kirveet kädessä vartioitsivat ovea. Pimeimmässä nurkassa oli kaksi naista polvillaan kasvot seinää kohden.
Siitä seurasi molemminpuoliset selitykset. Vanhus pani pyssynsä pois ja käski että minun huoneeni pantaisiin kuntoon. Kun naiset eivät liikahtaneet paikaltaan, sanoi hän vitkastellen minulle:
– Näetkös, herra, minä olen tappanut erään miehen, ja juuri tänä yönä on siitä kulunut kaksi vuotta. Viime vuonna tuli hän ja kutsui minua. Odotan häntä tänä iltana jälleen; siitä syystä olemme näin levottomia.
Minä koetin rauhoittaa häntä, niin hyvin kuin taisin, ja olin iloinen, kun olin tullut juuri sinä iltana ja saanut olla näkemässä tuota taikauskoista tuskaa. Minä juttelin heille tarinoita ja minun onnistui melkein kokonaan rauhoittaa nuo ihmisraukat.
Nurkassa kamiinin vieressä makasi vanha, valkoinen puolisokea koira ja nukkui kuono käpälien välissä. Se oli sitä laatua koiria, joka näyttää muistuttavan jotakin, jonka tunnemme.
Ulkona ulvoi myrsky ja pienestä akkunasta oven vieressä näin silloin tällöin salaman leimahtaessa, kuinka puut hurjasti heiluivat.
Minä huomasin, että ponnistuksistani huolimatta olivat nuo ihmiset rajun tuskan vallassa, ja että joka kerta kun lakkasin puhumatta, he kaikki kuulostelivat kovassa jännityksessä kaikkein pienintäkin ääntä. Väsyneenä tuohon turhanpäiväiseen pelkoon aijoin juuri nousta lähteäkseni, kun vanha metsänvartija äkkiä hypähti pystyyn tuoliltansa, tarttui pyssyynsä ja sanoi vapisevalla äänellä: – Siinä hän on! Siinä hän on! Minä kuulen hänet!
Molemmat naiset lankesivat jälleen polvilleen nurkassaan ja peittivät kasvonsa käsillään, ja pojat taittuivat jälleen kirveisiinsä.
Minä yritin vielä kerran rauhoittaa heitä, kun koira, joka oli siihen saakka maannut nukuksissa, nosti päätään, ojensi eteenpäin kaulaansa, katsoi tuleen puoleksi sammuneilla silmillään ja päästi valittavan äänen tuollaisen äänen, joka väristyttää vierasta, kun hän kuulee sen illalla ulkona maalla. Kaikki katsahtivat koiraan. Se oli noussut ja seisoi liikkumatonna ikäänkuin se olisi nähnyt kummituksen, jonka jälkeen se alkoi ulvoa kohden jotakin näkymätöntä, tuntomatonta, jotakin epäilemättä ihan kauheata, sillä sen karvat olivat nousseet pystyyn. Metsiin vartija kävi kalmankalpeeksi ja huudahti:
– Se huomaa hänet! Se tuntee hänet vainusta! Se oli siinä, kun minä tapoin hänet!
Ja molemmat peljästyneet naiset alkoivat vaikeroida kilvan keskenänsä.
Minun selkäpiitäni karsi. Tuo koiran käytös sellaisessa paikassa ja sellaisella ajalla oli hirvittävää. Ja kokonaisen tunnin yhtä mittaa paikaltansa liikahtamatta jatkoi koira ulvomistaan; se ulvoi ikäänkuin olisi uneksinut jotakin kauheata ja minut valtasi tuska, kamala tuska. Minkä vuoksi? Sitä en tiedä. Mutta se oli tuskaa, sen tiedän.
Me istuimme liikahtamatta, kalpeina, varttoen jotakin ihan kuulumatonta, kuunnellen jyskivällä sydämmellä ja mennen kokoon pienintäkin ääntä kuullessamme. Sitten alkoi koira kulkea ympäri kyökissä, haistellen seiniä ja yhä ulvoen. Eläin teki meidät ihan mielettömäksi.
Viimein loppui talonpojalta, joka oli suuttunut minut sinne kärsivällisyys, hän avasi oven takapihalle ja ajoi koiran ulos.
Se rauhoittui heti, ja ympärillämme vallitsi nyt hiljaisuus, joka oli vielä kamalampaa kuin koiran ulvonta. Mutta äkkiä me hypähdimme kaikki: joku hiipi pitkin muurin sivua, joka oli metsän puolella, sitten kuului joku tunnustelevan tietä ovelle ja ikäänkuin ulisi kädellään tavoitellut sitä. Taas oli pari minuuttia hiljaista. Olimme ihan tulla hulluiksi. Sitten kuului samaa jälleen. Se kuului siltä, kuin joku lapsi olisi kevyesti raappinut ovea kynsillään. Sitten näimme äkkiä erään piian akkunaruutujen ulkopuolella, valkoiset kasvot ja hehkuvat silmät ikäänkuin petoeläimellä ja kuulimme äänen, epämääräisen valittavan äänen.
Samassa pamahti raju laukaus. Vanha metsänvartija oli ampunut laukauksen, ja hänen poikansa vetivät kaapin akkunan eteen.
Ja minä vakuutan, että laukauksen räjähtäessä, jota en ollut odottanut, valtasi minut sellainen tuska, että minä tunsin voimieni pettävän, ja minä olin vähällä kuolla kauhusta.
Me olimme siinä asemassa päivän koittoon asti ihan liikahtamatta, sanomatta sanaakaan, kauhusta kivettyneinä.
Ei kukaan meistä uskaltanut avata ovea, ennenkuin auringonsäteet alkoivat, tunkeutua akkunaluukun raoista sisään.
Oven edessä makasi vanha koira, jonka kaulan luoti oli lävistänyt.
Se oli päässyt ulos pihasta kaivamalla reijän aidan alle.
Tummakasvoinen mies vaikeni hetkiseksi. Sitten lisäsi hän:
– Sinä yönä ei minua uhannut mikään vaara, mutta tahtoisimpa paljoa mieluummin valita ne hetket, jolloin olen seissyt kasvoista kasvoihin pahimpain hirmuvaarojen kanssa, kuin sen ainoan silmänräpäyksen jolloin laukaus pamahti tuota karvaista muotoa vastaan akkunan edessä.