Tuopa tuopi tuiman tunnon

Tuopa tuopi tuiman tunnon Kirjoittanut August Ahlqvist

Nurmell’ on jo nukka

Päällä kaunis peittehensä,

Peittehellä päivän immet,

Aurinkoisen armahaiset,

Kukat kaikilla keoilla,

Lehti täysi jo lehoissa.

Jopa lammin lämmin laine

Likistävi rantoansa,

Iltavirttä veisoavi,

Kullallensa kuiskuttavi,

Kunne’ kulta nukkunevi,

Kaunis maa makaelevi,

Kunne’ itsekin ihana

Armas aaltonen nukahti,

Kullan vierehen väsähti.

Jopa linnut laulelevat,

Käköset kukahtelevat;

Mitä linnun laulaminen,

Mikä käellä kukunta?

– Toivon tult’ on rinta täysi,

Lemmen liekkiä povensa,

Toivo kultansa tuloa,

Armahan alenemista,

Mieli muiskujen mehua,

Suloisuutta suuta-saannin.

Kaikki on riemu, kaikki rakkaus,

Kaikki kultien kujerrus,

Kaikki autuas ilonen,

Taivahan tulen palanta;

Missä toivo, siinä täyttö,

Missä laulu, siinä vastaus.

Tuota kuuntelin ja katsoin,

Katsoin kurja kaiken yötä,

Iloni alas aleni,

Aleni kuin allin mieli

Uiessa vilua vettä,

Toivoni tuli tukehtui,

Sammuivat suloiset suonnat,

Mieleni matala mustui,

Syämmeni surkastihen,

Silmästä vetonen vieri,

Kyynel kulki kasvoilleni.

Mikä toi sen tuiman tunnon,

Mikä mustan miel’alani?

Tuopa tuopi tuiman tunnon,

Tuo ainakin mustan mielen:

Milloinhan sulavi Suomi,

Milloin Suomessa syämmet,

Konsahan kevät tulevi,

Konsa hanget lähtenevi

Suomen poikien povista,

Verestä viluisen kansan?

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.