Tuonen rusko

Tuonen rusko. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen

Kun talvisena pakkas-iltana kulkee korkean vuoren rintaa, niin näkee sen laella joukon vanhuksia seisovan katseet lounaasen tähdättyinä. Harmaapartoja, sauvoihinsa nojaavia ukkoja, kumaraselkäisiä vaimoja. Kehnoissa repalepukimissa kaikki.

Laskevan auringon punehtuvan-kellervä rusko helottaa taivaalla ja muuttaa valkeat hanget kukkiviksi kentiksi: kalman kelmeitä kukkia kohoaa nyt kaikkialta.

Ihastellen katselevat vanhukset taivaalle, jossa loistaa ruskotuksen loimu.

Pakkanen kiihtyy. Linnut hakevat turvapaikkoja itselleen. Ilmassa kaikuu kylmän kimajava kannel.

Riemuiten tervehtivät vanhukset Tuonelan yön tuloa. Virittävät väräjävän virren kuoleman kauneuden kunniaksi, laulavat ylistystä elämän sammumisen viileälle ihanuudelle.

Nopeasti kuluvat talvisen illan rusottavat tunnit. Pikaisesti sammuu taivaalta loimuava rusko. Kalman kukat kuolevat hangilta, häviävät yöhön...

Kuu kohoaa taivaalle ja lähettää vihertävän valonsa talviyön viluisille hangille.

Pakkanen levittää huurrevaippansa vuorella sammuneen elämän yli.

Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.