Tuomisia talonpojille

Tuomisia talonpojille.
(muualta saatu).
Kirjoittanut Konstantin Schröder


Elätte, veikkoset, maan päällä, näette siinä kasvavan kaikenlaisia puita ja vitjoja, mutta mistä maa on kokoonpantu, miten siinä kasvavat puut ja viljat, siitä ei ole älyäkään.

Paljo lahjoitti armollinen Jumala rikkautta ihmisen osaksi – kaikkia et luettele: – kaikki näkyvä on hänen tähtensä luotu, mutta käyttääkö hän kaiken edukseen?

Ei – nähdä hän kyllä näkee, vaan älyttävää ei älyä, ja missä älyäkin ulottuu, eipä ulotu halua – laiskuus.

Syystä ukot sanelevat: jalkasi tilaa myöten oienna; noh, tilapa Suomen miehellä on millinen? – lavea kuin meren lakia. Katsokaapa: jokaisella teistä on tynneraloja peltoa ja pellon-tilusta, jokaitsella on niittyä, metsää, kartano, karja, ja kaikenlainen talonpoikanen talous; kumarrellen vieraasen pöytään ei tunkeile, ja jos vierastakin apua tulee etsiä, niin jokohan vaan onnettomuudessa, Jumalalta vahingon salittua – tulipalon, näljän eli kivulloisuuden, eli jos vielä kääräsee verkkoonsa pahin kurjuus – laiskuus kirottu.

Mutta Luoja lähettäissään viheliäisyyden kurittamaan parannukseen, lahjoitti ynnä meille keinoja viheijäisyyden voittamiseksi.

Tulta vasten on vesi ja varajaminen.

Kivuloisuutta vasten on kohtuullisuus ja erinäiset lääkitykset.

Sortavaa laiskuutta vasten on hyvillä ihmisillä uuraus, ja muutamille vitsa pahan vihollinen.

Onpa nälkääkin vasten varustus; noh mikä ja miten, kysynette?

Toimi ja tarkkaus talonhallituksessa. – Tuossa tuo.

”Kummapa totta, isäntä olen ikitarkka, taitavakin talonpoika,” sanonet. Voi veikkonen velihopia! heitä jo herja kehuminen. Käykkäs ympäri kyliä, katso kaikki kahden silmin, tutki meno, tutki toimi. Löydätkö kymmenestäkään talonisännästä ehkä kaksi toimellista? Eräs on tarkka kyntäjä, eipä ole tarkka karjankaitsea – ei ole taloon päin, näet! Eräs taas on ahkera karjankaitsea, eipä tuolla kestä kirves käissä, peukalo on huonetta rakentaissa keskellä kämmenpäätä; eräänä on kartanokin kaunis, pelto pehmiä ja niityt runsaat, eipä ole toimea tavaransa myömisessä – kaikkia on viljalta, noh kuin möi, – kukkaro kuitenki tyhjä. ”Paljo tikka puuta puipi, ei saa pitkää pinoa.”

Ikäsi elä, ikäsi opi: kaikkia et kerralla käsitä, taito verkkaan tulee, viisaus vähittäin kasvaa.

Miten niin?

Niinpä kuitenkin. Kaikkia, veikkonen, et äkisti kerro; nelikkoon et enemmän neljää kappaa ruista kaada, muutoin vuotaa maahan Jumalan vilja. Etpä äkistikän kaikkia keksi.

Taito työn tekee – tietköön talonpoika arransa, peltonsa, kartanonsa, perheensä ja olokoon laille kuuliainen; tietköön kauppias puotinsa, kauppansa; tietköön suutari naskalinsa, muutoin jos naskalilla käy paitaa ompelemaan, työ menee tuhoon. ”Työ tekiäänsä kiittää, näkiä työnsä tekee.

Puhelkaamme, veikkoset omistamme; ethän joka jäniksen jälestä juokse, jos ajat kahta, et yhtäkään tapaa. ”Parempi pyy käsissä kuin kaksi oksalla.

Antoi meille Jumala maata lavealta. Näinköhän Saksalaisella, Frankriikilaisella, Engelsmannilla on sen verran? – Eipähän, veikkoset, tunnepa nuo merentakaiset rinnallamme. Missä meillä talo, siinä heillä kymmenien, peltonsa peltojamme vasten kämmen.

Sepä se on, veikkoset, meillä on paljo maata, paljo niittyä, paljo metsää, kalavesi ja muut edut kuitenkipa kansa nurisee: vähä on maata, maa kehno, kaikkiaan eräitä kymmeniä tynneraloja osaa kohten, ja kuin viides jyvä syntyy, niin on kyllälteen! Oh, te syntisäkit! Saksanmaalla ovat yytö-yhden kontumme maa alalla kaupinki ja kylät, tynnerala antaa tuhanteen ruplaan tulon. Puutosta ei tunneta, talonpoika on ravittu, vaatteessa ja kengässä, hevonen lihava, huonet puhdas ja hedelmäpuilla piiritetty.

Vielähän?!

Vieläpä kuitenkin. Ei tuo, veikkoset, taika ole, mutta Saksanmaalla ei talonpoika väitä peltoansa paljaalla oleilla, vaan palaneella tateella, kyntää tarkkaan sen, eikä heitä tieroja, astuoi (haraa) sen hienoksi, ja parantelee sen missä savella, missä hiekalla, missä mudalla, missä kalkilla, mitä mikin maa hedelmällisyydekseen tarvitsee; niinpä hänelle vakanala antaa enemmän kuin tynnerialanne teille; kengät ompelee koko kylälle suutari; vaatteet tekee kaikille ompelia; koneet maan viljelemiseksi valmistaa mestari, ja kuin työ oppineelle tekiälle syntyy, niin jokainen tehdessään totuttua työtä, tekee sen kunnolla, turhaan aika ei tuhlaannu, mutta työ onnistuu. Nuoruudesta Saksalainen taivuttaa lapsensa kaikkeen hyödyllisten: käyttää koulussa Jumalan sanaa, kirjoitusta, luvunlaskua oppimassa, niinpä kaikenlaisten käsityötä, ja kuin tuli aika mennä naimisiin, niin kukin on taitava työssään, ja osaa kopeekan koota. Siellä lapset ei juoksentele kylän kujilla, mutta ovat ikäänsä myöten työssä, istuttamassa, kitkemässä, lehestä taittamassa, nuoret miehet eivät kesiä kävele kaupungien tienoilla työtä etsimässä, eivätkä rahissa vetelehdä maan teillä, vaan hankkivat leipänsä kasvonsa hiessä oman perheensä keskellä; siellä eivät juo viinaa, niinkuin meillä, kunnes ryömitään pöydän alla, nuonpa ”ryypyn ryyppäävät, harvon kaksi kallistavat.” Tuopa, veikkoset, pangaat mieleenne!

On maata, – olkoon vaan toimea sillä liikkua, sitä parantaa, pitää sitä voimassa; jos on vähä tadetta, tarvitaan karjaa – ruoki niityt, väitä ne, kylvä niihen ruohonsiementä, viljele naurista ja maanomenia, kaalia ja muita karjan eineeksi kelvollisia kasvuja, ja lisää karjaa; jos on vähä maata, taikka vilja huuvis – opi joku käsityö, hanki mehiläisiä, kokoo ja kuivaa lattia, suolaa sieniä, varusta puoloja ja kuivattuja vaapukkoja, hyvä on niillä hinta Pietarissa, – vähänkö on keinoja, olkoon vaan ahkeruutta ja taitoa rahan hankkimiseen, paitsi kodon ja perheen hylkimistä ja vetelehtelemistä vierailla tienoilla?!

Ja jos on kotona jokapäiväinen leipä ja tarpeellinen rahakopeekka, uuras emäntä ja lapset terveet, ahkerat, opissa ymmärtäväiset ja kaikessa kuuliaiset, jos on tupa puhdas ja selkiä – tosin, veikkoset, ei talonpojalle johdu mieleenkän kuleksiminen, eikä pyri kauppiaksi, eikä vähemmin hönttöherraksi. Salit on kyllä suuret ja somat, mutta paljopa niissä on huolta.

Tuokohan varakkaalla talonpojalla, taidolla ja nerolla päässä? kotonaan on hän itse herra, täyttää yksin lailliset velvollisuudensa, oma silmä valvoo kaikkia ja oma käsi voimassa pitää talon menon, järjestys näkyy kaikessa, puutosta ei missään – ja jos puutos tulisikin – kotonahan välemmin sen kanssa suoriit. – Suku, naapurit, hyvät, ihmiset auttavat; ja jos tauti rasittaa, puoliso, lapset, ystävät eivät hylkää, etkä ole vieraan – ventolaisen vastuksena, joka, Jumala nähköön! odottaa vaan nukkumistasi tarttuaksensa tavaraasi. Ja elämä, mikäs elämä vierailla tienoilla! Ei ole kenen kanssa juomisen sanan vaihtaisit, kunne katsahdatkin kaikki outo! Outo tosin ja kolkko ja kuivutar kaipaus kalvaa sydäntä!

Kotona – kevätkö tuli, menet kedolle, ympärilläsi on kaikki veres, vihanta, iloinen – luiltasi vuotta kymmenen lankeaa katsellessasi Jumalan luomista keväisessä kukoistuksessaan ja ihanuudessa. Rukoile siinä Luojaa, jaloimmassa temppelissä rukoilet, ja hartaudesi tuottaa siunauksen taivaasta, vainion kostuttaa sadet ja kastet ja syksyllä se altoaa kultaisista viljoista. Kelle on lepo makiampi päivän helteen kannettua ja työn rehellisesti tehtyä, kuin maanviljeliälle maassaan? Ilta on tyyni, taivaan ranta rujossa, karja kellot soivat, atria odottaa, vaimo syleilee, lapset hyväilevät, hämärä levittää hippinsä tienoolle ja suloinen uni virvoittaa.

Mitäs, tytysitköhän tuohon – häh?

Tyytyisin – vastannee – eipä varaa eikä voimaa.

Varaa, voimaa- Velieni, terveillä käsillä ja uuraalla toimella et pussi kainalossa kävele!

Kuunnelkaat ja mieleenne pankaat – kerran toisinaan mitä tiedän ja teitä hyödyttää. Mutta edeltäpäin ilmoitan – ei paistetut linnut suuhun lennä – eikä laiskuus lihoita – eikä huolimattomuus hyviä päiviä pidä – mutta yksin työ ja toimi ja Maamiehen ystävältä neuvottu nerokas ihminen.


Lähde: Maamiehen Ystävä 16.3.1844.