Tunturin satakieli.
(Sylvia Svecica.)
Kirjoittanut Frans Mikael Franzén


Kulkija korvessa, missä
usvat yölliset ruskottuvat
aamuin koin sätehissä,
hohtohon illan mit sekauvat!
Miks seisahdat kuuntelemaan?
On kaikki hiljaa, lehti ei liikahdakkaan.
Äsken laulajan,
koivussa istuvan,
kuului tok’ alkava soitto.
Tuota, kas! vartoo innoissansa
luonto nyt vain kokonansa.
Alkavi auringon kultainen koitto,
alkaa laulelokin.
Kuin pilvihin
tuulen nostama liekkinen lentää
hehkusta alttarin
siipysin punasta leimuavin,
laulukin tuo niin ilmahan entää
puhtahasen,
siintävän kirkkahasen,
pilvettömäänkin aivan,
valon valtoihin taivaan.
Tuo kaunis lahja onkin taivainen
ja henkikin, mi täyttää sen.
Sitä jo silmiin selittävät
kaulan höyhenet taivaansinertävät.
Vaan voimaa Pohjolamme valon
laulettuansa, katsoin taivaasen,
se kääntää katsehen
ja korvan maahan, alas saloon.
Rakasta varjossa siellä on varmaan.
Mitä ääniä siellä on,
kuin huokauksia morsion,
mi juur’ unissansa on nähnyt armaan?
Nytpä – kas! – laulajan sen
rintakin, paisuen,
laulusta aivan on ihastumassa:
se on kokonaan
sulosointuja vaan;
lempijän tulta on laulelijassa.
Loistoa kas sen katseiden!
Ja kun se ruorin, pilviin, maahan kääntäen,
levittää myöskin sen
kuin päivänvarjostimen,
niin sen koko keveä, hieno
ruumis kaunis ja pieno
kieppuelee kuin tanssissa.
Ei yksin kurkusta vaan rinnasta,
sen mukahan kuin lyö rinta,
käy säveltä vaihtelevinta:
nyt niinkuin kosken vaahtoavaisen
kohina;
nyt niinkuni puron kuiskaavaisen
sohina
mättäillä, niittymailla;
nyt huimasti telmiten;
nyt hellästi lemmiten;
nyt valittain taas helläin kyyhkyin lailla. –
Mut miks se tuimasti kiljahtaa,
laulun äkkiä lopettaa?
Mikä hiis noin männyssä räpistelee,
kyntensä oksaan kiinnittää?
Mik’ on se peikko sarvipää,
min silmät häijysti noin mulkoelee?
Säikkyvä puoliso, piile sä lehtiin!
Laulaja – kas! –
miehen lailla on koht’ apunas,
nuolena luokses ehtii,
kiitäen saa kokohon
pikku lintuja joukkion.
Huuhkaja, niitä peljättääkseen,
julmaa päätänsä kääntelee.
Vaan pilkatakseen ja yllyttääkseen
nuo kuitenkin lähentelee.
Silmiä kyllä se väänteleepi;
vaan päivä niitä jo häikäseepi.
Poistuu ystävä pimeyden
rotkoon öisehen, raakuen.
Nyt kerrassaan,
kas laulamaan
kaikk’ yhtyvät,
visertävät
iltahan asti,
ja niin ihanasti
kaikuvi metsä ja mäki,
kun soittaa sirkut ja kukkuu käki.
Vaiti on nyt vainen
tuo, min laulu ihanainen
vihkii yksin kerrassaan
yön, mi on nyt päivää vaan.
Jos Luojan luo ken maasta kohoaapi,
hän laulaa laulun kuolemattoman,
illallaan nähdessään kuin sarastaapi
jo laskematon päivä taivahan.


Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.