Tuntematon pesä
| Tuntematon pesä. Kirjoittanut Ernst Lampén |
Sinä tiedät, niissä Altain korkeat vuoret ovat. Niiden juurella oli muinaisina aikoina iso linnun-pesä, missä eräs vanha tuntematon lintu asui pienoisine poikineen. – Kerran, eräänä kirkkaana tähtiyönä – siitä on jo monta tuhatta vuotta – kohosi valkoinen lintuparvi tuosta suuresta pesästä, nuo pienet poikaset olivat kasvaneet isoiksi, valkoisiksi linnuiksi; ne lensivät nyt ulos avaraan maailmaan. Kaukana kimalteli jäämeren ääretön lumivaippa, ja jylhinä lumitunturit kohosivat taivasta kohti, revontulet räiskyivät taivaan rannalla – kummasti välkkyivät noitten valkoisten lintujen siivet kirkkaassa tähtiyössä, ne lensivät yhä lännemmäksi Otavan kultakaaren alla. Nuorin heistä saapui kauvaksi lännen lämpimille tienoille, se laskeutui alas eräälle nimettömälle niemelle. Siellä koivut vienosti humisivat, siellä kumpuili kulta käen rinnasta ja hopealta hohtivat aaltojen siniselät, ja taivas oli siellä niin kuulakan sininen kuni lemmityn silmä. – Tähän laati tuo outo lintu pienoisen pesänsä kirkkaan lähteen reunalle – ja nimetön niemi sai nimensä, sitä kutsuttiin nyt Suomen niemeksi. Ja auringon säteet loistivat tuohon tiheään metsään, heittäen kultansa tuohon tuntemattomaan pesään; tuuli puhalsi metsässä, ja siitä syntyi kummallinen laulu: joka mätäs suli säveliin, joka ahon marjunen helkkyi hellin sävelin. – Ahti, aaltojen ruohoparta kuningas, lepäsi lumpehella sinisen meren selällä. Vellamon neidot venyivät utuisen niemen nenässä, hapsiansa harjaellen. Metsän mesi linnassa istui Tapiolan kansa antipaidoissa, lykkyvaattehissa, ja noilla kultaisilla kunnahilla häärivät Metsolan neidot, sinipiiat, simasuut. Ilman ihanat immet istuivat pilven rusoreunalla, hopeisella pirralla kutoen kultakangastansa. Pohjolan kivimäessä oli tuo loistava Sampo, joka jauhoi rikkautta ja tuota ikuista onnea. Ilmarinen, tuo ylen taitava takoja, kalkutteli taivaan kirjokantta, ja Väinämöinen, tuo ikilaulaja, istui ilokivellä hopeisella mäellä, soittaen kalanluista kantelettansa. Jo tuntui silloin soitto soitannalle – koko luonto, yksin jumalatkin, maan, meren ja ilman haltijat heltyivät itkuun, sulivat sulo-kyyneliin. – Silloin oli laulua, tuota ikikauneutta Suomen utuisella niemellä tuon tuntemattoman pesän ympärillä.
– Niin oli ikivanhoina aikoina, sanot. Silloin kävelivät jumalat ja ihmiset käsityksin noilla kultakunnahilla, sinisillä simasaloilla: silloin oli laulun, hengen voima suuri Suomessa. Mutta nyt? – Entiset ajat ovat olleet ja menneet.
Mutta myöskin myöhempinä aikoina on moni ihana laulu kajahtanut tuosta tuntemattomasta pesästä, moni kaunis lintu lentänyt siitä ylös kirkasta taivasta kohti. – Eräs lintu-parvi lensi pyhän ristin alla kauvas etelää kohti, lentäissänsä lauloi se omantunnon vapaudesta. Pimeyden vallat syöksyivät sitä vastaan, mutta lintujen valkoiset siivet levittivät kuoloa, verta ylt’ympäri – ja valkeuden pyhä risti sai voiton. – Viholliset hyökkäsivät tiheään metsään, hävittääksensä tuota tuntematonta pesää. Mutta nuo valkoiset linnut iskivät kyntensä viholliseen, emä jätti poikansa puollustaaksensa pesäänsä, ja nuo pienet höyhenettömät pojatkin puollustivat terävillä nokillaan. Pesä oli täynnä verta, mutta viholliset olivat pakosalla, kunnia oli pelastettu.
Mutta myöskin aivan meidän aikoinamme on moni lintu lentänyt pesästä. Eräs kaunis, valkoinen lintu lehahti synkkään metsään, suurilla kiiltävillä siivillänsä koskettaen laulun kellastunutta mätästä. Ja mätäs alkoi vihannoida, laulun suonet aukenivat, nurmen kukkaset piti iloa, ahon marjat helisivät, kalliotkin kajahuivat – Väinämöinen oli palannut pakoretkeltänsä. Ja tuo laulu kajahti kauvas yli ulappojen aukeoiden, yli maan selvien vesien, ja kaikkien maiden kansat kohottivat päätänsä, kuullaksensa tuota kummanlaista kajahusta, mi kuului tuolta tuntemattomasta pesästä.
Toinen lintu kohosi pesästä korkealle rusopilviä kohti. Ihana laulu kohosi sen sykkivästä sydämmestä, suloa Suomen lauloi se; se lauloi tuosta ikikauneudesta, mi sykkii ihmisen povessa, se lauloi tuosta tuntemattomasta pesästä, Pohjolan pitkistä kesä-öistä – se oli laulurastaan ihana laulu. Ja auringon säteet loistivat metsään, ilma oli lämmin ja kirkas, tuomet vesosivat ja puhkesivat kukkiin – oli kevät tuossa tuoksuavassa metsässä ja tuossa tuntemattomassa pesässä.
Kolmas lintu kohosi pesästä, kaareillen korkealla ilmassa. Se lauloi aatteen kirkkaasta maailmasta, se lauloi urhoollisuudesta ja miehen mielestä, noita syntyjä syviä. Ja vilpas tuuli lennähti metsän läpi, oli ikäänkuin virvoittava sade olisi virkistyttänyt koivujen surkastuneita lehtiä. Vaipumuksen uni raukeni, uusi elämä koitti uusine voimineen ja uusine toiveineen.
Nämät olivat ne kolme kauniinta lintua, jotka olivat pesänsä ilo ja kunnia. – Ja näitä paitse on tuhansia muita lintuja lentänyt pesästä – ne ovat lentäneet aina Alppien lumisille huipuille saakka, ja ne ovat laulaneet noita ikirunoja, ne ovat laulaneet tuosta tuntemattomasta pesästään tuolla kaukana utuisen niemen nenässä. Mutta kummastellen on maailma katsonut sinne, tuo tuntematon pesä ei ole enää tuntematon, auringon säteet loistavat tiheän metsän läpi, pesä on kullan- ja hopean-hohtava – se on ikäänkuin muuttunut maailman kirkkaille kunnahille.
Se päivä ei valkene, jolloin voi sanoa: nyt kajahti viimeinen laulu pesässä, nyt lensi viimeinen lintu tuosta muinoin tuntemattomasta pesästä.
Eero L– [Ernst Lampén]
Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. IV. 1885. Savo-Karjalaisen Osakunta, Helsinki.