Tunnuslauseita
| Tunnuslauseita. Kirjoittanut Juhani Siljo |
Non multa – se on lyriikan tunnus. Lyriikka antaa vain sytykkeen lukijan mielikuvitukselle, eikä jäsentele sitä maailmaa, mistä se on kajastusta.
On kunniallisempaa, että mies kasvaa kuolemansa jälkeen, kuin että hän etukäteen elää sen suuruutensa varoin, jota ei tule.
Parempi jäädä aikansa velkojaksi kuin velalliseksi, joka vaivoin maksaa edes korkonsa.
Sanomalehtimies – ammattivalehtelija.
Ainoa pahe: heikkous.
Onneni, ylpeyteni, elämänuskallukseni on tehdä omasta minuudestani se, minkä siitä puhtaalla tahdolla voi tehdä.
Itseinhoni antoi minulle kerran nimen »yksinäisyyden monomaani». Yhä minulla on ajoittain monomaniana inhota itseäni.
Minun sieluni ja ruumiini eivät elä koskaan minkäänlaisessa avioerossa, kuten monien. Päinvastoin: ne syleilevät toisiaan ainaisessa avioyhteydessä, niin että ainakin minun tuntoni väittää niiden olevan yhtä.
Olen elänyt kuoleman uhalla. Voin kuolla elämän uhalla.
Minä en ole mikään »synnynnäinen runoilija», en mikään »runoilija Luonnon armosta». Luonto ei ole armahtanut minua syntymässä, Luonto ei ole lahjoittanut minulle muuta kuin – oman luontoni. Olen vain runoilija – luontoni pakosta.
Taiteellinen tuotantoni on minun oman minuuteni rakentamisen historiaa.
Runoudella, joka ei sisimmältään ole sellaista minuuden rakennushistoriaa, ei ole minulle mitään lopullista arvoa.
Helmiina! Sinä nureksit minun vaikenemisestani. Voi Helmiina! sillä kuinkasta minä taitaisin nostaa purjettani siellä, missä en koskaan arvaa, miltä ilmansuunnalta seuraavana hetkenä tuulee? Eihän minulla tässäkään ole muuta kuin – istua ja hengittää.
Helmiina! Sinusta täytyy aina ottaa – keskiproportsionaali!
Aina hiukan vähemmän paavillinen kuin paavi itse!
- Sä itse ole lauluistasi kaunein,
- runoistas kaikist’ ole ainokaisin –!
»Vapaamielinen» teologia näyttää pitävän huolenaan enemmän maailmankatsomuksensa moderniseeraamista kuin uskonnon auktoriteetin tukemista. (Kailan dogmatiikka, Virkkusen vesivelli. – Ja Mömmö: oikeata vatsanpohjamämmiä!)
Siitä sen puolinaisuus, »välivärisyys», vanhan jyrkkäpiirteisen ja patriarkkaalisen uskonnon rinnalla.
Suuret jumalanmiehet ovat yksinäisyydessään surullisia: A. de Vignyn Moïse, Carduccin Luther, Victor Hugo (Tristesse d’Olympe). Ei suurten tekojen tyydytys, ei kansojen kiitollisuus, ei maine paina vaa’assa silloin kun yksinäisyys astuu miehen ja muun ihmiskunnan väliin.
Työtä voin tehdä terveydekseni, ja millaista tahansa, välittämättä suuria sen tuloksista, sen suomista eduista. Mutta jos saan synnytetyksi yhden ikuisen runon, niin elämäni vaiva on korvattu. Silloin tulee kaikella työlläni olemaan välillinen tarkoituksensa, ja elämälläni on positiivinen tulos, tulos, joka ei vaadi liikaa tilaa maailmojen ja aikojen kaikkeudessa, mutta hiljaisesti ja ylpeästi kantaa ajasta aikaan näkyvissä kohtaloani, joka on yhden täysin onnellisen hetkensä takia poikkeuksellinen ihmiskohtaloitten joukossa.
Te vaaditte minulta tuhoavan monia pikkuhyveitänne päästäksenne sen ainokaisen hyveen läheisyydestä, mikä minulla on, mutta teillä ei, ja mitä te siis ette siedä: itseyden hyveen.
Muutamat ihmiset ovat aina juoksevassa tilassa – ripulilla. He eivät koskaan ehdi sulattamaan ravinnokseen sitä, mitä sisäänsä suoltavat. Heidän ruokahalunsa elämään on ahneutta, jonka tuloksena on – vetelä vatsa. Heillä on aina auki suu – ja eräs toinen läpi.
Puhdas sydän ei lepy koskaan.
Kuivakin puu palaa yksinään pesässä hieman kitumalla.
Minulle ei mikään ole liian myöhäistä: siinä vakituinen lohdutukseni.
Ja toinen: kun ei takanapäin ole mitään voittoja, ovat kaikki voitot edessäpäin.
Ei kaikki hedelmällisyys ole ilahduttava – ei ainakaan se, joka on kuin sontimista.
Kulttuuri on ainoa leppymätön.
Traagillisinta on, kun nuoren sydämen täytyy tyytyä unen lohdutukseen.
»Minunko syyni on, jos putoaa katolta tiilikivi päähäni?» – Voi Helmiina! sillä elämä ei anna meille anteeksi meidän – onnettomuuksiammekaan –.
Niin, kaikki tunteet ovat pian tuhkaa. – Mutta kaikki tuhka on parasta lantaa – uusille tunteillekin?
Minulla on yhtä suuri taipumus vihaan kuin rakkauteen. Mutta en lue omaksi syykseni, jos tämä elämä antaa enemmän polttoainetta vihalleni kuin rakkaudelleni.
On narrimaista olla ainokainen! On narrimaista olla tässä maailmassa ainoa, johon kaikki voivat luottaa, kun ei itse voi luottaa keneenkään yhtä varmasti!
Ooppera.
Armas Launis varmaan uskoo mielihyvin, että oopperan tekeminen on yhteenlaskua: hänellä on käytettävänään kaksi puolta – puolet musiikkia ja puolet runotaidetta – ja yhteenlaskun avulla hän saa näistä kahdesta taidepuolesta (tai puolitaiteesta) summaksi yhden kokonaisen taiteen – sillä: 1/2 + 1/2 = 1.
Minusta näyttää ja kuulostaa oopperan tekeminen kuitenkin olevan selvää kertolaskua: yksi puolitaide (= sellaiseksi jäänyt kokotaiteen keskolainen yritys) kerrotaan toisella puolitaiteella, ja tulos – niin: 1/2 X 1/2 = 1/4!
Kaikki sekasikiöt syntyvät kahden tai useamman murtoluvun kertomisesta keskenään.
Mies säästää kritiikkinsä kunkin elämän tulosten varalle, ei tuhlaa sitä kenenkään elämän arvostelemiseen.
Helmiina Rossi! Rikkaalla on varaa pitää takanaan enemmän kuin mitä hän pitää tarjolla. Olkaamme niin rikkaat, Helmiina – itsekullakin on näes vara valita itselleen se rikkaus.
Jotta elämä pysyy tasapainossaan, on siinä käytettävä eräänlaista »kaksinkertaista kirjanpitoa»: se, joka on jollekin tehnyt rikoksen, omistaa syyn – koko syyn – itselleen; ja se, joka on kärsinyt tuon rikoksen, omistaa myös koko syyn itselleen. Siten itse rikoksen rikoksellisuus palaa puhki kahden tunnontulen välissä.
Vain pragmaattinen totuus on hyvä. Eikä pragmaattista valhettakaan sovi aivan hylkiä.
Naisen valloitus on miehelle arvoton tarkoitukseksi – ja kuinka vastenmielisen helppo! Naisen omistus on arvokkain miehen tarkoituksista.
Muista: similia similibus!
Sukupuolikysymykseen on vastaukseni: halveksin miestä, epäilen naista.
Naiskysymys.
Missä minun naiseni? mistä tapaan hänet näiden nais-nautain, nais-kissojen, nais-vampyyrien, nais-krokotiilien, nais-käärmeitten, nais-yökköjen, nais-kyyhkyjen ja nais-harakkain Noakin-arkista? – siinä miehen naiskysymys.
Ihmisten tunteminen ei ole aina läheskään vielä ihmistuntemusta. Moni, joka »ei tunne juuri ensinkään ihmisiä», voi tilaisuuden sattuessa menestyksellä kilpailla jonkun paljon ihmisiä tuntevan kanssa – ihmistuntemuksessa.
Nainen ei tee – hänelle tehdään, hänelle tapahtuu..
Viholliseni, menesty maailmassa! Maailmanmaineeseen ja menestykseen sinä kaadut varmemmin kuin jos minä virittäisin ansoja sinulle.
Helmiina, älä muistele enää! Ei ihmisen menneisyys ansaitse muistelemista, ja Jumalalla ei menneisyyttä ole.
Pääteokseni? – Ipse ego.
Rakkaus on sähköä: elämän punakirjavan myllyn jokapäiväistä käyttövoimaa.
Ystävyys on radiumia: huikean kallista, vain harvojen hallussa olevaa taivaanantia, peloittavaa selvänäköisyyttä, jolla voi katsoa ihmismikrokosmoksen läpi.
Vai tulisiko radiumkin joskus yleiseen käytäntöön –?
Korkein suvaitsevaisuus on halveksuntaa.
Kutakin asiaa on puolustettava sen keskipisteestä, jokaista henkilöä hänen sisimmän salaisuutensa kannalta. Puolustussota on tuetonta periferiasta käsin. Valloita ensin asian, ihmisen viimeinen salaisuus, asetu sitten rintamaan hänen vihollisiaan vastaan!
Helluntaimietelmä metsässä 1917.
Kuinka onnellista osaa elämä yhäkin olla – ihmisen ulkopuolella! Ihmiseen siirtyessään ihana jumaluus Luonto alkaa vain kokeilla luonnottomimmilla itsemurhakeinoilla. Mutta ihmiskunnan ulkopuolella se elää ikuisuuttaan, elää yhtä suuripiirteisen tyynesti uuden niinkuin vanhankin ihmisväkivallan aikakaudella.
Oveluus ja suoruus: Ole kyllin ovela saadaksesi vietellyksi vihollisesi suoraan ja avoimeen taisteluun kanssasi.
Oi. – Kohtalontunnon kivettymäkö kuolemaan asti?
Ikuisestiko, sielu, saat palata Lappiin, askeetin taljoihin vetäytyneenä?
Damaskuksen tietäkö astut aina, koskaan pääsemättä perille, – voimatta poiketa syrjäteille?
Ja kohtalosi – miksei se murra sinua, vaan musertaa muut?
Huumori elämänkatsomuksena (Totalfølelse – Heffding): kaarisilta elämän pauhaavan Niagaran yllä, sateenkaari elämän valtameren yli. Sateenkaaressa on helein väri tummimman puhetorvi, ja siitä syntyy ilon kajastella.
Tarkoitus voi pyhittää keinoja ja välikappaleita. Multa se voi myös epäpyhittää kunniallisiakin keinoja, hyviäkin välikappaleita.
Porvaristo on ikänsä kaiken suhtautunut köyhälistöön kuten äpäräpoikaansa, joka sen täytyy tunnustaa omakseen, mutta jolle se aina on osoittanut penseätä ja marisevaa mieltään. Niinpä köyhälistö tilaisuuden tullen tekeekin äpärän tekoja, s. o. kostaa. Eikä liene autettavissa se, että kostot tavallisesti kohtaavat henkilökohtaisesti syyttömiä, sekä tulevat hetkellä, jolloin porvaristonkin olisi lupa odottaa mieluummin jonkinlaista kiitosta.
- 21. XI. 17.
Sosialismillakin on porvaristonsa – ovelin, laskevin kaikesta porvaristosta: se nauttii kaikkia porvarillisen yhteiskunnan etuja, koko köyhälistön luottamusta ja turvaa, mutta ei asetu vastuuseen mistään, – suojaa mainiosti nahkansa joka puolelta.
- 21. XI, 17.
Isä Epiktetos! Tällä hetkellä, jolloin kavalat orjat vallitsevat yhteiskuntaa ja tahtovat valaa sen uusiin muotoihin, tällä hetkellä on jaloin lohdutus ajatella sinua, orjafilosofia (mutta ei orjain filosofia!) ja ajatella maailmasta kuten sinä!
- »Suurlakkopäivinä» 1917.
Suomalainen sosialismi yhdistää itseensä saksalaisen teoreettisen yksipäisyyden sekä venäläisen eläimellisen raakuuden ja vaistojen sokeuden. Kansallisesti omaa siinä on lisäksi laskeva, julkea, raukkamainen kostonhimo, kalsea kateus. Potenseerattu sekasikiö!
Ihmiskunnan historian aikana on koeteltu kaikkia yhteiskunnallisia ja poliittisia »-ismejä» – yksitellen ihmiskunnan pelastavina periaatteina. Kuinka paljon on vielä kokeiltava, ennenkuin uskalletaan yhdistää »-ismien» äärimmäisyydet synteesiksi?
– Ja mikä olisi se synteesi?
Anarkistinen monarkismi – yksilöitten suvereeninen yksin- ja itsevaltius!
- XI. 17.
Minusta tuntuu, että runoilijan, ajattelijan, – hengenmiehen yleensä, – tulee joko kulkea aikansa edellä, luoden uutta, tai uida vastavirtaan, – ei kulkea milloinkaan myötävirtaan rinnan oman aikansa kanssa.
Runoilija, sinä olet syntynyt maailmaan sitä varten, sitä varten sait elämän kipinän, jotta maailma ja elämä saa vetää sinua aina nenästä!
Oletko sinä kenenkään menneisyyden tuomari – edes omasi?
Kenties hiukan tulevaisuuden tuomari – tulevaisuutesi –, sikäli kuin se johtuu nykyisyydestä.
Kaikkina kohtalokkaina aikoina minusta tuntuu voimakkaasti siltä, kuin olisi kaikki se, mikä tulee tapahtumaan, jo tapahtunutkin; se on kohtalon, t. s. luonteenedellytysten, peruuttamattomien luonnonsuhteitten, kulloistenkin olotilojen voimakkainta tuntoa.
Niinkuin kaikki olisi jo ennakolta tapahtunut: me emme vain vielä tiedä, mitä kaikkea ja miten..
Draaman ensimmäinen esittäjä on sen luoja itse: jos se on »oikea», persoonallisesti luotu draama, niin hän itse on ensimmäisenä näytellyt sen, kohtaus kohtaukselta, repliikki repliikiltä, luodessaan sitä. Hänen on itsensä täytynyt tehdä jokainen ilme, jokainen ele ja liike, ennenkuin hän voi olla tietoinen sen kelpoisuudesta näyttämötaiteilijain esitettäväksi. Ja sen ensimmäinen ja ratkaiseva näyttämömenestys on sen menestyksellinen syntymä tekijänsä luona.
Mies ja miehenalku tahtoo näyttää ennenkaikkea vaaralliselta. Senvuoksi hän lähimmässä tilaisuudessa, ilman sanottavaa tarvettakin, sitoo nivusilleen miekkavyön, – vaikkapa ilman miekkaa, – ripustaa kupeelleen revolverikotelon – tyhjiltäänkin –, ja varustautuu muuten sotaisin merkein – vaikk’ei ehkä ole syntynytkään rintamasoturiksi –, jotta heikot sydämet hänen kohdallaan hätkähtäisivät, joko pelosta tai hurmiosta.
Kohtalonlapselle:
Katso aina kappaleen matkaa eteenpäin. – Tänään laulavat muut: päivä nousee, kevät koittaa! Näe sinä syksy ja tuhotulva!. – Tänään vaipuvat muut maata matavien pilvien alle epätoivon jähmetykseen. Kohota sinä kohdaltasi pilvien paino ja laula uhmaten keväästä, joka kerran tulee – minulle!
Arvostelijain ja yleisön mielestä taiteilijat kilpailevat keskenään. Minun mielestäni taiteilija voi ja saa kilpailla vain itsensä kanssa.
Mies on kallio, nainen kallioimarre: se imartelee kalliota, jota se tietää koristavansa – ja jonka kupeelta se tietää suojaisen kasvupaikkansa löytävänsä.
Älä pidä itselläsi yhtään niin pyhää asiaa, ettet kerta elämässäsi voi laskea leikkiä siitä!
En voi käännyttää ketään, en voi todistaa mitään totuuksia: minun sanojeni uskominen edellyttää jo samaa uskoa, samaa uskon pohjaa, mikä minun sanoissani piilee.
Naisella ei ole kohtalontuntoa; senvuoksi hän mankuu armoa.
Meidän »suuret» henkilömme muuttuvat melkein järjestään pelkiksi dekoratsioneiksi – missä ovat suuret kohtalot? Kenen elämässä on sitä yhtenäistä jännitystä, joka tuo näkyviin luonteen suuret piirteet?
Ohitsekaymisen taito – kuinka vaikea se on unhoittaa, kun sen on kerran oppinut!
Fysionominen mielikuvitus ohjaa meidän mieskohtaista pyrkimystämme. Kukin pitää – ainakin itsetiedottomasti – ihanteenaan sellaisen henkilön kasvoja ja kasvojensävyä, jonka kaltaiseksi itse pyrkii parhaina hetkinään. Omintakeisella miehellä on kaukainen mielikuva omista kasvoistaan, ja sitä hän tahtoo toteuttaa joka hetki. Hän pyrkii luonteellisuuden, yksilöllisyyden kauneuteen.
Hyvä runoilija tekee pian arvostelijansakin runoilijaksi – tai ainakin hyvin runolliseksi.
Todellinen kulttuurihistoria on useimmiten taloudellisen kurjuuden historiaa.
Runotekniikka ei noudata sääntöjä, vaan sääntöjen poikkeuksia.
Lihanhimo voi ja saa ja sen tuleekin olla hyvin voimakas; mutta jos myös yksilöllinen ylpeys on kyllin suuri, niin se hallitsee himonkin.
Omat, persoonalliset ajatukset eivät eksy iäksi synnyttäjänsä luota: ne palaavat takaisin lähtökohtaansa kuten heitetty bumerangi, kuten sadepisara pilvestä mereen.
Vapaus on vähimmän riippuvainen yksilön suhteesta maailmaan; se on etupäässä riippuvainen hänen suhteestaan omaan itseensä.
Suuret miehet elättävät tuhansia ihmisiä. Mietiskelijöille he antavat ajatuksenruokaa, ja yliopistoihmisille väitöskirjanaiheita.
Jos vertaa venäläistä tyyppiä länsi-europpalaiseen (Tshehov–Hamlet), niin huomaa, että venäläinen voi säilyttää humoristisen mielen arkielämän pikku elämyksissä; mutta kun tulevat eteen suuret kohtalon käänteet, joissa kysytään luonnetta, silloin huumori jää: se ei hänellä jalostu korkeimmilleen, ei kasva persoonalliseksi, ei ota siipiinsä älyn kevyttä ilmavirtaa; henkiset voimat eivät ole tasapainossa!
Venäläisessä elämässä näyttää olevan loputtomiin ilmiöitä, fenomenejä, – luonteita tuskin nimeksikään.
Venäläisessä on fyysillistä eloisuutta, – mutta henki on väljähtynyt.
Kuta likemmäksi ihminen pääsee sitä ihannetta, jonka hän on itselleen luonut tunnoissaan ja mielikuvituksessaan, sitä kipeämmin hän tuntee ne puutteellisuudet itsessään, pienimmätkin, jotka estävät häntä täydellisyyttä saavuttamasta.
Ihminen herää aamulla levottomuus sydämessään, ikäänkuin hän aavistaisi jotakin kohtalokasta tänä päivänä tapahtuvan. Ja kuitenkaan ei mitään tapahdu. Tyhjyys hänet saa levottomaksi, tyhjyys on se painajainen, joka aina vaanii ihmistä ja ajaa hänet mielettömyyksiin. Sitä paeten ihminen tekee hulluntyöt – ja myöskin kauneimmat tekonsa.
Jokainen taistelu, minkä yksilö omassa sydämessään ja yksinäisyydessään suorittaa, on sellaisenaan taistelua itse elämän puolesta ja siinä on yhteen momenttiin keskittyneenä koko se paino, joka elämän yllä lepää. Jos kukin tämän huomaisi, tajuaisi hän myöskin persoonallisen vastuunalaisuutensa koko maailmanmenosta, ikäänkuin se olisi yksistään hänen hartioillaan, joten kysymys ei ole vain hänestä yksistään, vaan itse elämän prinsiipistä; näin hän saisi varmaankin suuremman kestävyyden ja voiman – vaikka ehkä epätoivon voiman.
Kauheata on joutua jumalain vihan esineeksi; eivät he uhriaan armahda eivätkä häntä hetkeksikään rauhaan jätä. Ja moninaiset ovat heidän keinonsa, joilla he yksinäisessä pitävät hereillä muistoa siitä rikoksesta, jonka hän teki valitessaan oman polkunsa, rikoksesta, jota hän ei kuoleman uhallakaan voinut välttää!
Kestivätkö jumalat koskaan niitä kärsimyksiä, joita ihmiset? Ja kuitenkin he ovat muka yläpuolella meitä – ja tuomitsevat langenneita ja murtuneita.
Pahin mahdollisuus on aina ylivoimaisin, ellei ilmesty joku vieläkin pahempi.
Miehen tehtävä on hävittää ja luoda, ja nauttia siitä, – mutta ei nautiskella.
Runouden arvostelu on käsitteellistä uudelleen-runoilua.
Tyypillinen meikäläinen kirjallisuusarvostelija rötöstää »arvostelunsa» joko kirjailijaa varten – silloin kun se tahtoo olla mestaroiva tai »musertava» – tai kustantajaa varten – silloin kun hän kaipaa nähdä kustantajan reklaamissa vedottavan oman nimensä auktoriteettiin –; ja molemmissa tapauksissa itseään varten, – saadakseen siinä kuvastella omaa henkevää minäänsä. Yleisön valistamista hän ei ehdi ajatella.
Mestauspenkiltä ja jalkapuusta täytyy suomalaisen runouden nousta, kasvaakseen yli keskinkertaisuuden.
Rakkaus antaa anteeksi kaiken, se suostuu kaikkeen, – se ei ole moraalia. Vain viha tekee puhdasta, – se on rakkautta totuuteen, korkeampaan elämään.
Maineen kuolemattomuus:
Jos joku haluaa kuolemani jälkeen muistella minun nimeäni, niin se olkoon hänen ilonsa. Minun autuuteni on silloin levätä kammiossani.
Strindberg ja d’Annunzio ovat uudemman kirjallisuuden äärimmäiset vastakohtatyypit. Edellinen kirjoittaa asioita, joista ihmisen on elettävä, jälkimmäinen sanoja ja muotokaavoja. Siksi edellisen kirjallisuus on hänen persoonallisuutensa täyttämä; jälkimmäisen ei. Edellisellä on elimellistä tyyliä; jälkimmäisellä vain tyylikaavoja.
Vähäverinen vihaa vihatakseen, koska ei jaksa rakastaa. Terveen sydämen viha on rakkauden liekin hehkua.
Keskeisin elämänkysymykseni: miten kasvaa miehenvastukseksi Pirulle.
Venäläisellä ei ole mitään muita orgaaneja kuin eläimen silmät ja rasvoittunut sydän – ja sienimäisesti versova »kuudes aisti».
Minulla on yksi intohimo: suora viiva.
Nerokkaat lapset ja monet nerokkaat säveltäjät ovat niinsanoen syyntakeettomia neroja: on kuin luonnonvoima olisi ottanut asuinsijansa suojelevilla ja ohjaavilla kyvyillä hyvin huonosti varustettuun olioon, joka ei siis ole täysin vastuullinen itsestään ja lahjoistaan.
Ihmissielu ei suostu lopulliseen rauhaan: välirauhan se tekee – kuolemassa –, kun sen uskottu, sen aseenkantaja, – ruumis –, vaipuu; mutta se on saanut syntymälahjakseen voiton oikeuden ja velvoituksen, s. o. lupauksen elää olemassaolon kaikki tappiot: tappioitaan etsien se voittaa kuolemankin, ja luopuu syntymälahjastaan vasta viimeksi. Eikä luovu vielä sittenkään: se ei ole koskaan voittanut viimeistä tappiotaan, – ihmissielu ei suostu milloinkaan lopulliseen rauhaan.
Julkisuuden mies on aina varma maalitaulu; ja jos hän on kunnon mies, niin hän pitää hyvänään niin oikean kuin vaarankin tuomion nuolet, haluamatta kostaa; mutta jos hän on heittiö, niin hän lohduttautuu sillä, että hän on marttyyri kuten kaikki julkisen elämän suuruudet: lohduttautuu sillä sen vuoksi, ettei voi tyydyttävästi kostaa maineettomalle syyttäjälleen, joka on vähäpätöinen ja kaukainen maalitaulu; hänen urotyönsä voisi epäonnistua tai jäädä huomaamatta.
»Virattomuudessa» ihminen kypsyy viisauteensa. – Eiköhän Salomostakin vain ylellinen ajanviete, oleilu ja toimettomuus hautonut esiin hänen karmaisevaa ja humoristista sananlaskurunouttaan.
Älä tee säännöksesi hylkiä kaikkea n. s. klassillista. Säännöllinenkin kauneus on joskus inhimillistä – ja siinä on silloin jumalallisuudellakin realiteettia.
Ajatusrunoilija voi kuulua korkeimman asteen runoilijoihin; aaterunoilija korkeintaan lähinnä alempaan.
Runotar on yleensä taipuvaisempi hekumaan kuin hengen raittiuteen; senvuoksi se hedelmöittyy helpommin murheesta, joka on hekumaa, kuin huumorista, joka on hengen raittiutta.
Näin on ainakin meidän leveysasteillamme. Riippuneeko tämäkin seikka sitten todella leveysasteista?
- »Suis-je né trop tot ou trop tard?
- Qu’est-ce que je fais dans ce monde?»
kysyin minäkin itseltäni Gaspard Hauserin kanssa, kun olin nuori ja kärsimätön. En kysy enää. Tunnen, että juuri tämä aika ja tämä maailma on tullut predestinoidussa järjestyksessään juuri nyt eteeni, vaatien, että minä elän sen –, vaikkapa vain muistellen menneitä ja suunnitellen tulevia aikoja ja maailmoita. Minun on kiltisti myönnettävä tämä hetki edellisen hetken perijäksi – ja perintönä on minun tyytymykseni, minun alttiuteni. Ei aika jätä minua enkä minä aikaa: minulla on aikani sisässäni, josta minä kerin sitä esiin tarpeen mukaan, milloin nopeammin milloin hitaammin kuten hämähäkki verkkolankaansa. Ja se ajan lanka kehiytyy esiin juuri siinä järjestyksessä missä se syntyykin, – elämä on jokahetkistä syntymistä. – Tämä kaikki ei estä minua kuitenkaan antamasta sananvuoroa tunteelleni, joka usein valittaa sitä, etten juuri nyt ole etempänä – tai paljon taampana tästä elämästä:
- »O vous tous, ma peine est profonde!
- Priez pour le pauvre Gaspard!»
Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva sananlasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun.
Jokaisella on se kohtalo, minkä hän ansaitsee, minkä hän kestää, mikä on hänelle parahiksi (vai sanoisiko: kutti – parahiksi –!).
Jos suomalaisessa joskus on ylpeyttä, on sekin passiivista: kieltäytymistä.
Kaksi ominaisuutta olkoon miehellä: kainous ja ylpeys. Kaikki muu seuraa sitten itsestään, – ellei hän ole älynsä lahjoilta aivan idiootti.
»Att göra sig rar» – sen itsekunnioituksen oppii nousukas viimeksi.
Miten helppoa onkaan sanoa: ei elämä ole mitään! Niin sanoo venäläinen, joka asuu laakeassa maassa ja näkee kaikki samassa tasapinnassa. Niin sanoo halvattu, joka laski lapsenkelkassa nöpöttäen matalan kotimäkensä ja joutui kinokseen, ja istuu nyt siinä ja taivastelee, ja kun ei ole kipu eikä ole nälkä eikä sydän ehtinyt tuntea myötämäen huimausta, niin hän joutessaan antaa huultensa tehdä liikuntoharjoituksia, alkaen helpoimmasta: elämä ei ole mitään! – ja jatkaen ja päättäen sillä. – Niin ei sano tervejäseninen vuorten ja virtain maan mies, joka mittaa ja punnitsee, kumpi on suurempi suure: painovoiman laki vai hänen uteliaisuutensa nähdä, miltä ihmisten maailma näyttää korkealta harjanteelta tai väkevän virran latvoilta katsoen, kumpi on hänelle houkuttelevampi tunne: vakaumus siitä, ettei putoa pois tasapinnaltaan, vai se huimaus, mikä käy läpi hänen päänsä ja sydämensä, kun hän kiidättää suksilla alas harjanteelta tai veneellä koskista. Hänen elämässään vaihtelee kolme momenttia; tiukka ylämäki – lepo siellä korkealla – »das wunderbare Sehnen dem Abgrund zu», jokaisen kohtalonmiehen rakkain houkutus. – Hän ei määrittele elämää, tuskin tietää sen käsitettä, hän elää sen.
Filosofia ei saa olla työtä eikä virkaa, sen pitää olla sydämen ja älyn yhteinen intohimo. Niinkuin taide.
Suomalaisen avut ovat läpeensä passiivisia.
Kaikki aine on ihanaa, sillä siitä voi synnyttää vielä ihanampaa.
Kaksi lääkettä on ihmiselle annettu: työ ja toimettomuus. Mutta aherrus ei ole lääke.
Hautakirjoitus:
En jättänyt käyttämättä maailman pienintäkään pitkämielisyyden osoitusta! En tahtonut rientää sitä iloisesti yllättämään, esiintyäkseni sen toivomusten mukaisesti ja saadakseni sen säälivän hyväksymisen uurauteni palkkioksi! En joutunut pois tasapainostani, kun olin pakoitettu pitämään vakituisesti kiinteässä vireessä sen salanurpeata kärsivällisyyttä minua kohtaan! Silti juuri silloin tuntoni oli ylpein ja puhtain ja vapain. Silti – tai juuri siksi!
Neitseellinen koivu on lujin puulajeistamme. – Luotettavimmassa miehessäkin on jotain neitseellistä: katsannon avoin ja puhdas rauha.
Saman ajatuksen voi sanoa niin monella tavalla. Se on kirjallisen luomistyön suurin levottomuus.
Sitä, jonka huomaan itseäni heikommaksi, rakastan hänen syvimmän alennuksensa hetkellä, vihaan silloin kun hän on antautumassa heikkoudelleen, kohtelen muulloin välinpitämättömyydellä. Voimakkaampaani rakastan sekä hänen suurimman voimansa että suurimman heikkoutensa hetkellä, vihaan kun näen hänen pieniä heikkouksiaan, en koskaan kohtele välinpitämättömyydellä.
Ennen puoli elämää kokonaisesti kuin koko elämä puolinaisesti! – jokaisen 20-vuotiaan tunnus.
Helmiina! Meidän on tulevaisuus, niin pitkältä kuin silmämme näkee, sillä meidän tarkoitusperämme ovat kaukaisemmat kuin, muitten! Ja meidän nuoruutemme näkee vielä tuhat joulua – ja enemmän!
- 24. XII. 16.
Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.