Tulipalosta.

Kirjoittanut Pentti Lyytinen


Ei arvaa ihmis-parka
Maailman matkalla,
Niin aina olla tarkka
Vahingon varalla.
Pimeys peittää ajat
Kuin ompi edessä,
Vahingot tuottaa vajaat
Maassa ja meressä.
Kuin polttaa tulipalo
Huoneet ja vaattehet,
Vahingollinen valo
Vie kaikki einehet.
Valkia vaan ei säästä
Ei leivän palaista,
Ei varjelemaan päästä
Ottamaan iltaista.
Valkia on vihainen vieras
Jos vaan on vallan pääll’,
Kaupungit kans’ on teuras’
Ennen kuin tietää tääll’.
Taas nähtiin tulipalo
Jo tehneen työtänsä,
Vahingollinen valo
Vei kaikki myötänsä.
Kuin kovasti se koskee
Kuin niitä kärsivät,
Ei osaa lukua laskee
Vaan itse itkijät.
Syystäpä silloin itkee
Kuin kaipaa kaikkia,
Kivulla myöskin kitkee
Jälkiä valkian.
Kyllä Herra kyynäleetkin
Lukeepi leiliinsä
Ja itku-pisaratkin
Hyväksi heillensä.
Hän muuttaa murheen-maljat
Itkevill’ iloksi,
Ja kutkeratkin kaljat
Myös ilo-viinaksi.
Vaikka se väli aika
On kyllä karvasta,
Kuin saapi kauvan maistaa
Katkerasta kalkista.
Vasta haudan yläpuolla
Kaikki murheet maksetaan,
Ei siellä enää huolla
Vaan jalost jaksetaan.
Kuin kyynäleillä kylvää
On hyvää siemmentä,
Ilolla niistä niittää,
Kyllä monta kymmentä.
Niin sanoo itse Herra
Pyhässä kirjassans’,
Hän maksaa murheet kerran,
Viisaammassa virassans’.
Jos Herran omat ollaan
Ja rakkaat lapsensa,
Niin Tuonnelaankin tullaan,
Korkiaan kotiinsa.

Bengt Lyytinen.


Lähde: Tapio 18.4.1863.