Tulevaisuuden uskonnottomuus

Tulevaisuuden uskonnottomuus. (III osa, V luku.) Kirjoittanut Jean-Marie Guyau

Suom. Sulevi Manninen.

– Mutta, sanotaan meille, ne, jotka eivät anna kaikkien noiden kauniiden ja kaukaisten, tulevaiseen elämään kohdistuvien hypoteesien itseään pettää, jotka näkevät kuoleman sen koko julmuudessa, sellaisena kuin me sen tunnemme, ja jotka, kuten ehkä te itsekin, ovat taipuvaisia suhtautumaan niihin kielteisesti kehityksen nykyisessä vaiheessa, – mitä lohdutusta, mitä rohkaisua teillä on antaa heille ratkaisun hetkellä, mitä sanotte heille tyhjyyden partaalla? – Ei mitään muuta kuin mitä neuvoi muinainen stoalaisuus, joka sekään tuskin uskoi yksilön kuolemattomuuteen: kolme hyvin yksinkertaista ja hiukan kovaa sanaa: »ei saa olla pelkuri.» Yhtä väärässä kuin stoalaisuus oli, kun se lähimmäisen kuoleman edessä ei ymmärtänyt rakkauden tuskaa, mikä seikka juuri oli sen voiman ja leviämisen edellytyksenä yhteiskunnassa, kun se uskalsi kieltää kiintymyksen ja määräsi tilalle tunteettomuuden, yhtä oikeassa se oli, kun se puhuessaan meidän omasta kuolemastamme kehoitti ihmistä nousemaan sen yläpuolelle. Ei muuta lohdutusta kuin se, että voi sanoa itselleen eläneensä hyvin ja täyttäneensä tehtävänsä, kuin ajatus, että elämä jatkuu taukoamatta jälkeemme, kenties hiukan kauttammekin, että kaikki se, mitä olemme rakastaneet, on elävä, että paras ajatuksemme on varmaan toteutuva jossakin, että, kaikki se, mikä tajunnassamme oli epäyksilöllistä, kaikki se, mikä on ainoastaan kulkenut lävitsemme, koko tuo ihmiskunnan ja luonnon kuolematon perintö, jonka olimme saaneet ja joka oli meissä parasta, kaikki se on elävä, kestävä, lakkaamatta lisääntyvä ja siirtyvä muille joutumatta häviöön, että maailmassa on vain eräs särkynyt peili vähemmän, että olioitten ikuinen jatkuvaisuus kulkee kulkuaan, että me emme keskeytä mitään. Kun tulee täysin tietoiseksi tästä elämän jatkuvaisuudesta, niin samalla supistaa oikeaan arvoonsa tuon näennäisen katkeamisen, yksilön kuoleman, joka ei kenties olekaan muuta kuin eräänlaisen elämänkuvitelman raukeaminen. Siis, vielä kerran, – järjen nimessä, joka ymmärtää kuoleman ja jonka täytyy se hyväksyä niinkuin kaikki, mikä on järjellä tajuttavaa – ei saa olla pelkuri.

Epätoivo olisikin muutoin houkkamaista ollen täysin hyödytöntä: eläinlajien huudot ja voihkeet – ainakin ne, jotka eivät olleet pelkästään refleksinluonteisia, – ovat alun perin tarkoittaneet herättää huomiota tai sääliä, kutsua avuksi: hyötynäkökohta selittää, minkä vuoksi lajilla on tuskaa varten oma, yleiseksi tullut kielensä. Mutta kun ei ole odotettavissa mitään apua heltymättömän edessä eikä mitään sääliä sen edessä, joka on Kaikkeuden lakien mukaista ja itse oman ajatuksemmekin mukaista, on alistuminen yksin paikallaan ja vielä paremmin eräänlainen sisäinen myöntyminen, vieläpä tuo älyn elämästä-irtaantunut hymyily, älyn, joka ymmärtää, huomioi, seuraa mielenkiinnolla kaikkia ilmiöitä, yksin omaa sammumistaankin. Siitä, mikä luonnonjärjestyksessä on kaunista, ei voi lopullisesti joutua epätoivoon.

Jos joku, joka jo on tuntenut »kuoleman kauhut», tekee pilkkaa meidän luulotellusta varmuudestamme sen kasvojen edessä, niin vastaamme hänelle, ettemme itse puolestamme puhu »viimeisen hetken» näköaloista niitä ollenkaan tuntematta. Meillä on ollut tilaisuus nähdä, useammin kuin kerran ja omalta kohdaltamme, kuolema hyvinkin läheltä, – epäilemättä ei niin usein kuin sotilaalla, mutta meillä on ollut sen lisäksi aikaa tarkastaa sitä kaikessa rauhassa eikä meidän ole koskaan tarvinnut toivoa, että irratsionaalisen uskomuksen huntu laskeutuisi sen ja meidän välille. Arvokkaampaa on nähdä ja tietää loppuun saakka astumatta sidotuin silmin alas elämän portaita. Mielestämme kuoleman ilmiötä vastaan ei kannata turvata lievitykseen ja valheeseen. Meillä on ollut silmiemme edessä useampi kuin yksi esimerkki. Olemme nähneet isoisämme (joka hänkään tuskin uskoi kuolemattomuuteen) sortuvan perättäisten, hetki hetkeltä yltyvien halvauskohtausten uhrina. Hän sanoi meille hymyillen, tuskan hetkeksi hellittäessä, että mennessään pois häntä suretti vain yksi asia: se, että hän näki niin paljon taikauskoa jäävän elämään hänen jälkeensä ja että katolisuus visusti piti vallan käsissään (elimme aikaa, jolloin Ranska marssi paavinvallan avuksi). Huomatkaamme, että tieteitten kehitys, erittäinkin fysiologian ja lääketieteen, on omiaan lisäämään niiden tapausten lukumäärää, jolloin kuolemaa tiedetään ennakolta, jolloin siitä tulee milteipä tyyntyneen odotuksen kohde. Moni kaikkein vähimmän stoalainen sielu saattaa silloin tempautua sankaruuteen, joka, vaikka se johtuukin osaksi pakosta, ei silti ole vailla suuruuttaan. Eräissä pitkäaikaisissa taudeissa, kuten keuhkotaudissa ja syövässä, se, joka on joutunut taudin uhriksi, voi, jos hänellä on jonkin verran tieteellisiä tietoja, laskea, paljonko elämää hänellä todennäköisesti on jäljellä, ja määrätä miltei päivälleen kuolinhetkensä: niin Bersot, jonka tunsin, niin myöskin Trousseau ja monet muut. Tietäen olevansa tuomittu, tuntien itsensä olioksi olioitten joukossa, joutuu ikäänkuin persoonattomalla silmällä katselemaan itseään ja tarkkaamaan kulkuaan kohti tuntematonta.

Jos tällä itsestään täysin tietoisella kuolemalla on katkeruutensa, on se sittenkin se, joka kenties enimmän viehättäisi puhdasta filosofia, sillä älyperäinen henki haluaa viimeiseen hetkeen saakka, ettei mitään hänen elämästään jää hämäräksi, ettei jää mitään sellaista, mikä ei olisi ennakolta nähtyä ja ajateltua. Muuten on niin, että kuolema useimmiten yllättää pikemminkin keskellä täyttä elämää ja taisteluintoa. Kyseessä on muutaman hetken kestävä kriisi, kuten syntyessäkin. Juuri sen äkillisyys tekee sen vähemmän peloittavaksi suurimmalle osalle ihmisiä, jotka ovat rohkeampia lyhytaikaisemman vaaran edessä: taistellaan loppuun asti tätä viimeistä vihollista vastaan samalla sitkeällä rohkeudella kuin jokaista muutakin. Päinvastaisessa tapauksessa, kun kuolema saapuu hitaasti riisuen voimamme asteittain ja riistäen meiltä joka päivä osan itsestämme, esiintyy toinen varsin lohdullinen ilmiö.

Luonnonlaki säätää, että olemassaolon heikkeneminen heikentää samassa suhteessa kaikkia haluja ja että on vähemmän kiihkeä kaipaus siihen, mihin tuntee itsensä vähemmän kykeneväksi: sairaus ja vanhuus alentavat ensimmäiseksi meidän omissa silmissämme enemmän tai vähemmän niitten nautintojen arvoa, jotka ne meiltä riistävät ja jotka ne ovat tehneet meille karvaiksi, ennen kuin ovat tehneet ne mahdottomiksi. Viimeinen nautinto, niin sanoakseni pelkän olemassaolon nautinto voi sekin asteittain heiketä kuoleman lähestyessä. Elämänvoimattomuus, milloin sen todella tajuaa, aiheuttaa voimattomuuden elämäntahdossakin. Yksin hengittäminenkin käy tuskalliseksi. Tuntee itsensä hajoavan, särkyvän, pirstoutuvan tuhansiksi hiukkasiksi eikä enää jaksa koota itseään. Äly alkaa muutoin jättää poloisen ruhjotun »minän», muuttua objektiivisemmaksi, mitata ulkoakäsin meidän arvomme pienuutta, ymmärtää, että luonnossa ei kuihtuneella lehdellä ole enää oikeutta elää, että kypsän öljymarjan, kuten Marcus Aurelius sanoi, täytyy irtaantua puusta. Kaikkea sitä, mikä meille aistimuksistamme ja ajatuksistamme on jäänyt, hallitsee yksi ainoa tunne, nimittäin se, että olemme väsyneet, hyvin väsyneet. Tahtoisi vaimentaa, hellittää kaiken elämän jännityksen, hajota, liueta olemattomiin. Oh, ei tarvitse pysyä pystyssä! Kuinka kuolevat ymmärtävätkään tämän viimeisen ilon ja tuntevat itsensä kypsiksi käymään ihmisen viimeiseen vuoteeseen, maahan! He eivät enää edes kadehdi elävien loppumatonta jonoa, jonka he ikäänkuin unessa näkevät etenevän äärettömiin ja polkevan maata, jonka mullassa he itse saavat uinua. He ovat alistuneet kuoleman yksinäisyyteen, eroon kaikesta. He ovat kuin matkustaja, joka oli saanut polttavan kaipuun kohti asumattomia maita ja aavikoita ja jota jäyti tuo kuumille maille ominainen kuume, joka uuvuttaa perin pohjin, ennen kuin surmaa. Eräänä päivänä hän kieltäytyy kulkemasta eteenpäin, pysähtyy yht’äkkiä ja heittäytyy pitkälleen: hänellä ei ole enää rohkeutta käydä kohti tuntemattomia taivaanrantoja, hän ei enää voi sietää kaikkia matkan ja elämän aiheuttamia pikku kolahduksia, hän pyytää itse kumppaneiltaan, että he jättäisivät hänet ja kulkisivat ilman häntä kohti kaukaista päämääräänsä, ja sitten, leväten hiekalla, hän katsoo ystävällisesti, ilman kyyneltä, ilman kaipausta, kuumeesta tuijottavalla katseella veljiensä aaltoilevaa karavaania, joka uppoaa mittaamattomaan etäisyyteen, kohti tuntematonta, jota hän ei ole näkevä.

Epäilemättä muutamat joukostamme tulevat aina tuntemaan pelkoa ja väristystä kuoleman edessä, tekevät epätoivoisia ilmeitä ja vääntelevät käsiään. On sellaisia temperamentteja, jotka ovat herkkiä huimaukselle, jotka kammoavat kuiluja ja tahtoisivat ennen kaikkea välttää sen kuilun, johon kaikki tiet päättyvät. Näitä ihmisiä kehoittaa Montaigne heittäytymään mustaan aukkoon »suin päin», ummessa silmin. Toiset voivat kehoittaa heitä viimeiseen hetkeen asti katsomaan, jotta unohtaisivat kuilun, pientä vuorikukkasta, joka kasvaa heidän jaloissaan partaalla. Voimakkaimmat tarkastavat koko avaruutta ja taivasta, täyttävät sydämensä äärettömyydellä, yrittävät avartaa sielunsa yhtä laajaksi kuin kuilukin, koettavat jo etukäteen tappaa itsestään yksilön ja tuskin tuntevat viimeistä iskua, joka lopullisesti murtaa »minän». Filosofille, tuolle kaiken tuntemattoman ystävälle, kuolema muuten tarjoaa vielä senkin viehätyksen, että hän saa siinä tuntea jotain uutta. Syntymän jälkeen on kuolema salaperäisin tapaus yksilön elämässä. Kuolemalla on oma salaisuutensa, oma arvoituksensa, ja meillä on se epämääräinen toivo, että murskatessaan meidät, se vielä viimeisenä ironianaan sanoo meille ratkaisun, että kuolevat ikivanhan uskon mukaan ennustavat ja että heidän silmänsä sulkeutuvat salaman häikäisevässä valossa. Viimeinen tuskamme jää samalla viimeiseksi uteliaisuudeksemme.

Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.