Tukkipoika ja hänen heilansa

Tukkipoika ja hänen heilansa Kirjoittanut Gottfrid Hampf

Tukkipoika se hangissa kahlaa

ja kirveensä honkaan heittää,

eikä ne jäljet ilmoille jää,

nepä illan tuiskut peittää.

Tukkimetsässä pakkanen paukkuu

ja korvista poikaa koittaa,

siksipä kirves heilua saa

sekä saha liukkaasti soittaa.

Pöllit ja tukit ne kasataan

ja viedään Kepajoen rantaan.

Siinä taas oottavat poikiaan –

kyllä lauttakin poikia kantaa.

Pankkoreki on koivunen reki,

jalakset on liukkaat alla.

Tukkipoika tuo kuormalla istuu,

on suu niin makealla.

Tukkipoika vain kuormalla istuu

ja heilaansa laulaen muistaa.

Työ kun loppuu niin kullallensa

pian tämän pojan kelkka luistaa.

Ei se ole mies, joka hirttä ei kaada,

ei korttansa joukkoon kanna.

Reilut tyttäret hänestä ei huoli

eikä suukkoa hänelle anna.

Karjalassa ne männiköt kasvaa

ja kuusikot ilmoille varttuu.

Tukkipoika ei korpia pelkää

vaan leikillä työhön tarttuu.

Siihen ne tyttäret silmänsä iskee

ja sille vain tyttäret joutaa.

Tukkipoikapa työnsä kun päättää

niin lautalle heilansa noutaa.

Iltasin haitaripoika se soittaa,

ja kelolatvat vastaa.

Puomien välissä käy saappaiden tähti

ja lapikasta tukkisuma kastaa.

1929

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.