Tuhon uhatessa

Tuhon uhatessa. Kirjoittanut Kössi Kaatra

I.

Kuin ennen kerta

taas houru ruoskii merta

ja sille ärjyy.

Se äänetönnä värjyy;

ei hiiskahdakaan

sen tyyni pinta vakaa,

ei liiku laine,

ei kain myrskyn maine.

Se mielin nöyrin

noin onko selin köyrin,

vai eikö tiima

viel lyönyt vimmanviiman?

II.

Jo onkaloistaan käyvät

nyt myyrät esiin

ja rosvolinnut

taas kyyhkyslakkaan pesii.

Taas kaarneparvi koikkuu

maan päällä sakee;

ne hakee missä

on haaskasaalis makee.

Ja pintaveteen nousee

taas pohjamuta,

ja muu ei mitään

kuin kuona, ruoste, ruta.

Taas kunto kaikki löyhtyy

ja arvot vaihtuu,

lain tuki lahoo

ja valan pyhyys haihtuu.

III.

Taas yllä uhkaa

nyt perikato,

maan elinjuurta

kun kalvaa mato;

ja raskas huoli

nyt mielen täyttää,

kun kaiken loppu

nyt tulleen näyttää.

Vaan pälkähästä

ei huoli päästä

ja vaikeroijaa

ei surma säästä.

Se nähty onhan

jo ennen muinen,

kun kansan saarti

yö taisteluinen.

Jos usko pettää

ja toivo turtuu,

niin vastarinta

kuin ruoko murtuu.

Vaan itsetuntoon

jos turvaat jäykkään,

niin viime päivää

ei äkin näykkään;

jos voimiis luotat

sa viime tinkaan,

sua vaino sorra

ei vihaisinkaan.

Lyö tantereeseen

siis jalka lujaan

ja katso ettet

käy umpikujaan.

Ja pelko heitä;

et ole yksin,

kun heimos kanssa

käyt käsityksin!

IV.

Koko maailman katse on suunnattu meihin,

tämän pienoisen kansan puoleen;

mitä syytä nyt siis on köyryssä käydä

ja vaipua voihkien huoleen?

Vihan nouskoon päivät ja vainojen vuodet,

tuhon tulkoon harmaja haamu!

Kuin kohtalon loiset me seisohan emme,

yön synkänkin helmass’ on aamu!

K[össi]. K[aatra].

Lähde: Kansan Lehti 7.7.1910.