Toukokuun 23 päivä
| Toukokuun 23 päivä. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio |
- Kyron pellon pientarella
- Huojui koivu korkeainen
- Siihen pesän peippo laati,
- Lauloi, voitti laulun maineen;
- Niin se koivu latvallansa
- Suojas peippoa, armastans.
- Vaan ei peipon lauleloihin
- Tyydy kansan henki yhä,
- Silloin taivaan neuvokissa
- Syttyy liekkiin tuonne pyhä;
- Tunne etsii armahansa –
- Onnekas sen armaan kansa!
- Niinpä kansa kotitienon
- Kiurustansa niitti maineen,
- Kun se laati laulun vienon,
- Koivun lakkaan nousi vainen,
- Helkki vuoden, helkki kaksi,
- Siirtyi, armas, tuonnemmaksi.
- Peippos-pari koivun alla
- Kiurun pienen kasvatteli,
- Näki lentoon haipuvaksi,
- Kuuli, kuin se viserteli;
- Riemui kerta vanhain rinta,
- Sammui, muistain armahinta.
- Kiurun ääni kuulumasta
- Lakkas meidän laaksoissamme,
- Saapui kaukaisesta maasta
- Sana, viesti korvallamme:
- ”Tääll’ on valpas kaikkein mieli:
- Laulaa Pohjan satakieli!” –
- Keskimeren aallot saartaa
- Ihanteiden ihmemaata,
- Miks’ ei meidän kiurukainen
- Sinne saakka lentää saata!
- Alppein laaksot helkkää, kaikuu,
- Väinön laulu sielläi raikuu.
- Kyrön pellon pientareilla
- Kukkain tuoksu ilman täyttää,
- Vaikkei Lännen purppuroita,
- Tuhat väriseltä näyttää;
- Kuin on kukkain tuoksu hieno,
- Niin ol’ kiurun laulu vieno.
- Joko taukos kiurukainen,
- Tunsi työnsä täytetyksi! –
- Tänne liiti armahainen,
- Kujertelee taasen yksin;
- Alla Kyrön koivahaisen
- Lienee hauta armahaisen.
- Salli, Luoja, että taasen
- Syntyis toinen vertaisensa,
- Niittäis Lännen kaukamailla
- Seppeliä kansallensa,
- Kunnes Väinö matkaltansa
- Saapuu taasen laivallansa.
II.
muokkaa- Vuoksi kuin hyrskivä tulvivi, rintasi tunteita huokui
- Milloin sa taistelut mailmojen, ihmisrintojet lauloit,
- Taikka sa mainingit virtojen, vienoiset uirehet aaltoin
- Kuiskasit, lehtojen leyhkyset, kiiltehet kirkasten järvein
- Taikojen voimalla kuuluin leikiten mielihin loihdit;
- Vieläpä veit lumolinnojen aartehisin salatuihin,
- Muinahis muistoja nostaen, kaipehet rinnoissa syttäin;
- Taikkapa laulusi helkkehet mieliä pilvihin vieden
- Karkotti pauhinat, melskehet, kaipaun toi Jumaloihin,
- Taivahisiin yleviin, kussa tuntehen rakkaun valta
- Nukkunehet elon uutehen liekkiin johteli taasen.
- Kuoleman portti kolkkoa välttäen sinne me saimme
- Keskitse purppura kumpuin laulusi lekkuvin siivin. –
- Helkä, oi, helkä sä ruhtinatar, avaa taikojen linna,
- Hetkisen viihtyä suo, elämää ikävää lyhennellen! –
- Vait’ oot? ijäksikö sammui, taukosi laulusi lento?
- Kyynelin nukkuvi lehto, min kiurunen tyhjäksi jätti –
- Saa kesä laulajat muut, vaan kiurunen ei tule sentään!
- Vasta, kun taivahat luo sekä maat ihaloiset ja uudet
- Herra, niin Pohjolan laulaja alkavi, ei väsy konsaan.
Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.