Torquatukselle

Torquatukselle Kirjoittanut Horatius

Hanki jo haipui pois, ja jo ruoho se kenttiä kirjoo,

      puut saa hapsia taas;

muoto se muuttui maan, taas täyttyi ehtyvät uomat,

      kuohuen veet ohi käy;

nymfit viehkeäsuut sulotarta ja siskoa kahta

      johtavi karkelemaan. –

Kuoloon käyt! Sitä haastaa vuosi ja tunti, mi riistää

      uhkuvan aikasi pois.

Kylmiä lientää leyhkivä sää, kesä jälkiä kevään

      kiitää, – kuolevi noin,

kun soi heelmiä runsas syys, ja on äkkiä eessä

      talvi jo martona taas.

Joutuin vaihtuva kuu toki korvaa tappiot aina;

      kuoloa meille ne tuo: –

Käynet pois, mihin Aineias sekä Tullus ja Ancus,

      – tuhkaa, varjo sa oot!

Tokkopa tietää myös voit, suoko he päivihis enää

      huomist’, taivahiset?

Taas, mitä riemuus tuhlasit, ei sitä vie kädet ahnaat,

      – pois perijältä se jää!

Vainaja kun, Torquatus, liet, ja jo tuomios ylhä

      Minos lausunut on,

ei sua hurskautes, ei syntysi, ei puhetaitos

      henkihin elvytä taas:

Ei ujo Hippolytus, jota pyysi Diana, se päässyt

      varjoin mailta ja yön,

eikäpä kahleit’ Theseuskaan voi katkoa Tuonen,

      missä Pirithous on.

Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.