Toldi. Neljäs runo

Toldi. Neljäs runo. (J. Arany.) Kirjoittanut János Arany

Niilo Toldista, Unkarin keskiaikaisesta kansansankarista, on Arany, säilyneiden tarujen perusteelle runoillut suuren trilogiian, joka luetaan hänen merkillisimpiin teoksiinsa. – Selitykseksi mainittakoon tässä, että Niilo on myllynkiven kappaleen heittämällä surmannut erään vanhemman veljensä Yrjön juomatovereista ja häijyn Yrjön kostoa peljäten lähtenyt kotoansa pakoretkelle. Tällä matkalla hän viimein joutuu Budaan, voittaa siellä kaksintaistelussa mahdottoman ison ja väkevän Tshekkiläisen, joka kauvan on pilkannut Unkarilaisia, ja saavuttaa siten kuninkaan suosion. – Koittaren III vihosta löytää halullinen lukija muutamia muitakin kääntämiäni runoja Toldista.

Niinkuin hirvi haavoitettu,

Nuolen noutama urakko,

Kiitävi kivun pakosta

Korven synkeän sylihin

Sekä lähtehen lähelle,

Kylmän lainehen kylylle,

Haavallensa haukkimahan

Tuhatlatvan tutkaimia;

Vaanpa sinne saatuansa

Lähe on kaikki kuivillansa,

Eikä hän haavan hauteheksi

Tuhatlatvoja tapoa:

Risutki hänt’ on nipinynnä,

Kaikki karsinna karangot,

Jott’ on raukka raukeampi

Paljon ennistä pahemmin.

Niinpä Niilokin pakeni,

Hartioilla huoli raskas,

Ku hänen kupehiansa

Kannuksinsa kaivelevi;

Niinkuin hepo hinkalossa,

Jon päällä laki palavi,

Niin hänellä heitteleksen

Syän sykkien povessa.

«Kahilistoa» käveli,

Osasi «Ojantohonki»,

Siin’ ei löytänyt sijoa,

Kuhun päätä painaltoa.

Turhin tuotakin tavotti:

Yksin olla, itseksehen,

Ei vaan vammalle syämen

Löyä lääkettä mitänä.

Ja kuin hukka, jonka hääti

Lammaspaimen laumastansa,

Niin hän suurehen solahti

Kuivahan kahilasuohon:

Siinäkin sopottelevi,

Joka kaisla kuiskoavi:

Ei kukana ilman alla

Ole orvompi sinua.

Mätäs päätyi päänsä alle,

Kaislan sänki sängyksensä

Sekä yllensä sininen

Kansi taivahan katoksi,

Kunnes yhtyi yö pimeä,

Otti alle siipiensä,

Pannen mustan palttinansa

Uroholle uutimeksi.

Jopa joutuvi unonen,

Sinne saapuvi simainen

Välkkyvissä vaattehissa,

Perhon lailla liihytellen,

Vaan ei vielä tohtinunna

Uron silmille aleta

Ennen huomenen hämyä,

Aamukoiton alkamista.

Unta sääkset säikytteli,

Kaislat pistävät pelotti,

Enemmin peto pelotti

Kaisloissa kahahteleva;

Uni jo kaukoa kavahti

Vainomiehien melua,

Mutta kaikkia kovemmin

Toldin huolta haikeata.

Vaan kun valkoi aamu kaunis,

Päivä koitti kirkkahasti,

Alas istuihe itikka

Eikä kuulunut kumua:

Silloin hiipi hiljallehen

Uni poian päälaelle,

Levittäen lentimensä

Sen on silmälle kahelle.

Siitä suuteli simansa,

Pojan huulille hunajan,

Yön varaksi vaalimansa

Unikukkasen kuvusta;

Se oli tenhon tarmollista

Unen mairetta metoista,

Jotta tuosta Toldillenki

Vesi kielelle vetihe.

Vaan sitäki tuskan tuoja

Nälkä kalvava kaehti

Ja välehen valveutti

Tuon unesta aamuisesta;

Sitte poikoa patisti

Sekä roiski ruoskallahan,

Kunnes luhtoa kuleksi

Pitkittäin ja poikkipuolin.

Siinä hän etsivi samoten

Luhtalintujen pesiä,

Rannanraukujan, kajavan,

Sorsan, suokanan kotoja,

Auki murteli asunnot,

Aitat tyynni tyhjenteli

Ja munilla kirjavilla

Nälän vaivoja vajenti.

Nälän näillä poistettua,

Halun häättyä munilla,

Mieli läikkyi lainehina

Tuumissa tulevan aian:

Kunne kummalle menisi,

Mihin puuttua pitäisi?

Ei tieä tulinen sielu,

Kulle laskisi laulle.

Kyllä poies poikkeaisi,

Pian lähtisi pakohon,

Ellei eessä silmiensä

Armas äitinsä olisi:

Senp’ on murhe murtaneisi,

Huoli särkisi syämen,

Jos ei viesti vierähtäisi,

Saisi poiasta sanoma.

Näillä tuumin nääntelihe

Kolme päiveä kovoa,

Päivänäpä kolmantena

Kaislat vieressä kahahti;

Sen sueksi arvelevi

Eikä kättänä kohota:

Ei ole muut kuin Yrjö yksin

Hukka hulmiva hänelle.

Sep’ oli Pentti palkollinen,

Vanha orja uskollinen,

Jonk’ on äiti jou’uttanut

Pojan etsohon emonen;

Nyt kovasti nyyhkyttäen

Niilon kaulahan kavahti

Ja hänelle noin nimesi

Vähän aian oltuansa:

«Oi, kuin miekkonen osasin,

Löysin sun, syänkäpyni!

Jo sua etsin yötä kolme

Pitkin suota suunnatonta,

Katsellen joka kahilan,

Hajotellen heinikotkin,

Enkä luullut löytäväni

Tänä päivänä enämpi».

«Kuin elelet, poika kulta?

Eikö jo nälkä näännyttänyt?

Eikö syönehet sutoset,

Aron aution elävät?

Katso, tässä konttiseni,

Ota, syö’ös onneksesi!

Siin’ on paistit, siinä vehnät,

Taskumattikin mukana».

Siitä orja uskollinen

Pyyhki silmänsä pivolla,

Pivoapa pyyhkäisevi

Nukkavieru-nuttuhunsa;

Jo panihe polvillensa,

Laski laukkunsa olalta

Sekä siitä järjestänsä

Kaikki kaivavi käsille.

Vielä pöyänkin varusti,

Vaikka vaan hätävaroiksi,

Pöyän laittoi laukustansa,

Kontinkannesta rakenti,

Sen päälle panevi paistin,

Viinileilin, vehnäisetki,

Kaunolla kahen omenan

Viimein valmisti veronsa.

Veitsen etsivi esille,

Varren tähtitäplikkähän,

Tuota Toldille taritsi,

Pani herransa pojalle:

Hänpä veitsellä hyvällä

Viilti vehnäiset paloiksi,

Sitte söi halukkahasti

Leipeä lihan keralla.

Voi iloa Pentin vanhan

Tuon on tuota katsellessa!

Maistuvi makeammalle,

Kuin jos itse atrioisi;

Niin hänellä leuka liikkui,

Kuin ois hänkin herkkuellut,

Jopa joskus kyynelytki

Ripsen harmajan hämärti.

Kunp’ oli Toldi kyllin syönyt.

Nälän Niilo häätänynnä,

Silloin orja uskollinen

Kaulan kiertävi Matilta:

Matti kerran kiljahtavi,

Punahurme purskahtavi,

Valui vanhuksen käsille,

Päälle Pentin kämmenien.

Pentti viiniä punaista

Otti onneksi isännän,

Kulausta kaksi, kolme,

Kielen vierehen valellen,

Sitten poialle putelin

Antoi käellä oikealla,

Suuta pyyhkien samassa,

Huulta paian helmuksihin.

Viini viehätti tulinen

Miehen vanhan mielihinsä,

Sittepä syän avoihe,

Sitte kielensä kerittyi!

Pakinan perusteheksi

Pani Niilon taaton taaton,

Kuin oli ollut aikoinahan

Härkäpoikana hänellä;

Sitten siirtävi sanansa

Niilon äitihin, isähän,

Vanhempahan veljehensä,

Niinpä Niilohon lopulla;

Kuka tiesi, konsa oisi

Puhevirta vierähtänyt,

Kuin ei Niilo noin olisi

Sanan virkkanut suruisen:

«Oi, kuin silma kuunnellessa

Tuiki läyläksi tulevi!

Heretkös jo, heitä poies

Tuo pakina tuskallinen!

Muinoin kiukoan kylessä,

Maissin päitä riipiessä,

Öisin kuunnellut ikäni,

Puhettasi puhki polven».

«Kuin monesti jo kuvasit

Tuota taaton urheutta!

Pian puoliyö lopetti

Joka iltaman jutelmat;

Ja kuin sitten kauan kesti,

Kunnes uinota osasin!

Vasta aamun alkaessa

Silmät ummistui unehen».

«Ollut aika myös on mennyt,

Armas aikani alennut;

Kirjan on lehti kääntynynnä,

Onni poikennut pahanne:

Tuli työ, tapoin urohon,

Jou’uin pillan piilijäksi,

Oi, ken saattavi sanoa,

Konsa tuosta kostunenki?»

«Vaan ma luotan Luojahani,

Heitän huoleni hänehen,

Ku on orvonkin isänä

Ja tukena turvattoman;

Ehkäpä vereni vielä

Hävyn huuhtovi minusta,

Jonka viljon veljyeni

Mulle surmaksi sukesi».

«En ole siksi syntynynnä,

Sen jo tunnen ja tajuan,

Tässä sammakon tavalla

Kaislikoissa kykkimähän;

Enkä orjaksi ylennyt,

Härkien hätyyttäjäksi,

Kasakaks’ en kasvanunna,

Mieron heinämies rukaksi».

«Nyt vain tuota tässä vuotan,

Jotta joutuisi hämärä,

Illan tullen ihmisetki

Mailta kääntyisi kotihin;

Sitten täältä pois pakenen,

Saan maailman markkinoille,

Ett’ ei tuone tuulikana

Teille tietoa minusta».

Penttipä puhetta tuota

Ylen äijälti apeutui,

Hänen on surku herraansa,

Kun nyt lähtevi kululle;

Kauan istui äänetönnä,

Pian itkuhun puheten,

Sekä kynsin kenkähänsä

Ristilöitä riimustellen.

Viimeinpä sanoihin saapi,

Aivan nöyrästi anovi,

Ett’ ei Niilo närkästyisi,

Nuori herra harmistuisi,

Hänpä huiman hankkeheksi

Tuota tuumoa näkevi,

Jotta piilijän jälille

Rupeaisi noin rutosti.

«Näätsen, nuori herraseni,

Viikon puolen viivyttyä

Taaskin Yrjänä isäntä

Pois palannevi Budahan:

Silloin ollehet asiat

Unehesen uppoavat,

Ja kuin pikkuinen kuningas

Oot oleva näillä mailla».

«Ethän hennonne hylätä

Kelpo käskylaisiäsi,

Kutka kuin omoa lasta

Niin suaitsemme sinua?

Kuin härätki hylkeäisit,

«Hatasarven» ja «Kukanki»,

Joien ei kaltaista kohata

Maan kaheksan markkinoilla»?

«Kuinka kaikki hylkeäisit

Hilpeät huvittelusi?

Kuka myllyhyn menisi,

Kaksi säkkiä selässä?

Ken kivet kohotteleisi

Käsivartensa varassa

Myllypoikien peloksi,

Haitukkojen hämmästellä?»

«Elä poikani pakene,

Ellös kauaksi karatko,

Katkeraksi kaipu’uksi

Koko Suurelle-kylälle;

Ellös herratta hylätkö

Toldin vanhoa taloa

Eläkä anna äitiäsi

Surun saattoa Manalle».

Renki noin rukoelevi,

Vaan ei tuosta toinen huoli;

Silloin tällöin päätä puisti,

Kons’ ei suostunut sanoihin,

Kunpa ennätti emosta

Vanhus virkkoa sanasen,

Kiven sillä kierittävi

Poialle syämen päälle.

Kotvan katsoi huokaellen

Kaisloja kahisevia,

Vaan ei vastannut mitänä

Pakinahan palkkalaisen;

Sinnes tuossa tuijotteli

Kaisloja kahisevia,

Kunnes kyynel suuri, lämmin

Silmän ripsihin rupesi.

Niilo niinkuin pyyhkäiseisi

Hikihernehen otsasta,

Niin pivolla pyyhkäisevi

Kumman kuokkavierahansa:

Kyynel maahan kierieli

Pitkin pikkusormeansa,

Niilopa kohti kääntyneenä

Sanan virkkoi vanhukselle:

«Vieös viesti, Pentti kulta,

Saata äitille sanoma:

Nyt on Niilon onnen tähti

Surupilven peittelemä,

Ei nyt poikoa näkyne

Eikä kuulu kotvallana

Mainehens’ on maahan pantu,

Kuin olisi kuollehena».

«Vaan ei kuole kuitenkana,

Eikä vaivu vainajihin,

Niin vain on, kuin konsa miesi

Vaipui valhekuolemahan:

Se kun aian oltuansa

Heräjävi hurmiosta,

Ihmiset imehtelevät,

Kummat kuuluvi hänestä».

«Minustakin moinen viesti

Vielä hälle vierähtävi,

Kuta lapset kuullessansa

Imijätkin ihmehtivät,

Silloinpa särähtänevi

Sielu armahan emoni,

Kunpa ei pakahtuneisi

Syän suuresta ilosta.»

Toldi tuon sanoa käski.

Silloin orja uskollinen

Viinilaskun laukkuhunsa

Tyhjän työntävi takaisin,

Veitsen tähtitäplikkähän

Hyvin pyyhki puhtahaksi

Sekä rasvariepusenki

Kääri tarkasti kokohon.

Sitten kontin kaikkinensa

Otti toiselle olalle

Ja hyvästi heitettyä

Jalat matkahan järesti:

Jalka käski, toinen kielsi,

Katse taakse kääntelihe,

Viimein teitä tiettömiä

Kautta kaislikon katosi.

Lähde: Jännes, Arvi 1889: Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi. Weilin & Göös’in Osakeyhtiö, Helsinki.