Toivotonta.

Kirjoittanut Kössi Kaatra


Kun lammasnahkanaamasi
ja nöyrän ilmees nään mä,
niin tahtomatta miettimään
taas kohtaloas jään mä.
Noin syvään harvoin syöpynyt
on otsaan orjanleima;
on vieras sulle jokainen
jo miehenpiirre reima.
Ja kaippa sentään sinäkin
mies mielit olla varmaan,
vaan säikähdit, kun vastassas
näit elon arjen harmaan.
Ja kättäkään et nostanut,
kun toden tunsit kuivan,
vaan annoit itses sitoa
kuin härjän, riihtä puivan.
Ja kuinkas myös? Voi uhmata,
kun yksin täällä häärää,
vaan toinen nuotti silloin soi,
kun perhe suunnan määrää.
On silloin leipää saatava
jos mihin hintaan hyvään;
ei auta vaikka kumartaa
sun onkin pakko syvään.
Ei auta vaikka loukataan
sua sisimpääsi saakka
ja vaikka liian raskas on
sun hartioillas taakka.
Ei auta vaikka näetkin
sa vaihtuvasi juhtaan,
näet tekojasi valvovan
vain mielivallan puhtaan.
Ei auta vaikka tunnoton
sua teettäjäsi riistää. –
Ei sulla varaa valita,
ei pontta liioin kiistää.
Sun onhan pakko ahertaa,
suut nälkäiset kun vaatii;
ja arvelu ei auta kun
lain elonhuoli laatii.
Ja katkeruus jos joskus sun
on vallata, niin tiukkaan
sa huulipariin suljet sen
tai kyhmynyrkkiin piukkaan.
Sun tarinasi tuttu on,
ja kohtalosi koki
niin moni muu. Vaan seikka tää
voi ihmetyttää toki:
Noin syvään harvoin syöpynyt
on otsaan orjanvana.
Ei sitä muu kai pyyhi pois
kuin yksi mahti: Mana!

K[össi]. K[aatra].


Lähde: Kansan Lehti 10.9.1910.