Toivon Ylistys.

Kirjoittanut Jaakko Heickell


Sinä, laulaja siviä!
jolla juoksee juontehesti,
niinkuin virta vilkkumalla,
Runon kajut kanteleesa,
laske vapa laulujasi,
muisto patsaita panele,
jätä jälkeen-tuleville
sanomia Sankareista,
sodan pauhuista somaista,
kauheimmista kapinoista.
Puhu pauhaten jalosti
mainiosta metelistä,
joka kaato kaupunkeita,
linnat likahan levitti,
kylät saatti kylmillehen,
aika piirit autioiksi,
vedet sekoitti verellä,
pilvillä ilman pimitti!
Minä virteni viritän,
kanteleeni kaunistelen
hiljaisesti hihtämähän
rauhan rakkaille poluille,
yrittämään ylistystä
Toivon, muistolle totista,
hellimmälle hempulleni
tuolta taivahan talosta,
loistavalle leppiästi,
lahjalle Luojan kädestä;
jok’ on makein mailmalle
kointähti koittavainen,
sekä Ruhtinoin seuroisa,
kaiken onnen kartanoisa,
että kehnon kerjäläisen
runsu majasa matalan.
Onko kuultu, onko nähty
eli taivas taitanuuna
hekumata hellempätä
lapsillensa lahjoitella,
kuolevaisten kumpania,
alla vaivain vaeltavan,
murheen kourisa kovisa,
eli helmoisa hekuman,
kunnianki kukkulalla,
kuin on Toivo täydellinen,
Luojan tahtohon lujahan
luja luottamus alati?
Häll’ on kätköt käsisänsä,
avarimmat aivotukset,
päiväin juoksut päätettynä
kullekkin eri kuvaiset,
murheen, ilon mukavaiset.
Sinä maailman makeus
Toivon tunto todellinen!
mihin kulkis kuolevainen
viheliä vimmasansa,
ellet olis’ ohjaajana
kaiken keinon kehoitussa?
Mitä vasten varustaisi
sodan Sankari sotahan,
rientäis’ saamaan rintahansa
raudan raatavan vihoja,
verens’ antaan alttihiksi
asiata arvomatta?
Mikä kuttuis’ kulkemahan
ihmisiä innotellen
aivan heikoll’ astialla
mellastavan meren päälle,
outoin maihin oijustaisi
tutkiin tuntemattomia,
luonnon laadun laveutta?
Mikä huolet huojentaisi,
koittais’ yli kovan onnen
aina elon, olon alla
kaikill’ yhtä kaunihisti?
Mikä vihdon viimeiseksi
arvo olis oltuamme
vaivan maasa vanhantuvat,
jos ei toivo totisesti
tietä näyttäis’ tikattua
tähillä tulisen ilman
valkeuden vapa maahan,
rauhan hellmaan hellimpähän,
kadottamaan kaiken huolen,
tunnon, turhista menoista?
Sinä siunattu hekuma’
toivon tähti todellinen!
olit kelpo oijustaja
minulekki mieluhuinen,
koska näytti kolkommaksi
elämäni ennättävän;
Sillon kurjan kuljettelit
ahtahalla astialla,
kannoit veden kalvon päällä
meren yli mellastavan
haluttuhun haminahan!
Jospa vielä johdattaisit,
siirtäisit siipeisi päällä,
avun kansa aamu ruskon,
elämäni ehdon tullen,
tuonen tuttuni tuville,
ennen nähtyni näköhön,
kaipioni kainalohon!
enpä haluis’ hakemahan
kuuluisinta kunniata,
katovaista kauneutta
parahittenkaan parisa,
kaapu miesten kannuksilla;
eikä perin peljättäisi
tarjoukset kovan talven
tuulet, myrskyt tuimallaiset,
koska kesä kelvollinen
lämmin, valo läheneisi
ilman muutosta ihana,
pyhä aina pysyväinen,
Toivon loppu lohdullinen!

J[aakko]. H[eickell].


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerta 1830, 27. marraskuuta s. 3–4. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 28.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1830. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1830_rdf.xml.