Toivo ja rakkaus

Toivo ja rakkaus (Suomalaisen runon mukaan). Kirjoittanut Pietari Hannikainen

Toivo, taivon lapsi ihanainen,

Minut vietteli kotoa pois,

Halki maailmojen juoksulainen

Myötähänsä vei minua myös.

Milloin loisteli se aaltoloissa,

Niinkuin auringon valo meressä,

Milloin näin sen kosken kuohuloissa,

Milloin taivahan laella pilvilöissä.

Surkeus asui sydämmessäni,

Kyyneleitä posket itkivät;

Maailmat minulle silmissäni

Kaikki vierahalle näyttivät.

Tyhjä, autio ja jäinen oli maakin,

Äänetön, pelottavainen mer’kin,

Kylmyyttä myös auringosta hohti,

Valo kuun minua murehdutti.

Löysinpä sinut, mun armahani,

Kaikki muuttuivat samassa myös:

Itse me tulimme Kalevoiksi,

Tähtivälkkeheksi katselumme vuos’,

Säteet auringon himoja toivat,

Hempeyttä kuun valoiset loivat,

Maat ja metsät hekkumaa sanoivat,

Lempeyttä kukkaset muhoili,

Salot siintävät suloa soivat,

Ilokyyneliä kosket myös valoivat,

Armautta tuuloset tuhoili,

Meren karit riemusta kohoili.

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.