Toivo.

Kirjoittanut Antti Mäkinen


Luoja kaikki luotuansa
Kun ol’ työnsä päättänyt,
Oli myöskin toimintansa
Jokaiselle määrännyt.
Silloin astui Luojan luoksi
Vielä henki kainoinen.
Hän ol’ nöyryytensä vuoksi
Työttä jäänyt ainoinen.
Katseen nöyrän luodessansa
Anoi:»Isä korke’in!
Muilla on jo toimintansa,
Määrää toimi mullekin!»
Luoja katsoi lempeästi:
»Sinä vielä toimeton!
Mutta,» lausui miettivästi,
»Ollos siitä huoleton!»
»Sulle toimeksesi annan:
Katko orjan kahlehet,
Myrskysäillä rauhan rannan
Hukkuvalle näyttelet!»
»Virvoittele väsyneitä,
Murheellista lohduta,
Käymään oikeoita teitä
Eksyneitä johdata!»
Henki ihastui jo tästä,
Kiitti Luojaa armostaan;
Iloisena tehtävästä
Riensi alas maailmaan.
Sama henki kulkee täällä
Aina vielä, valoo tuo.
Rauhassa ja myrskysäällä
Uuden innon meihin luo.
Murheellista, onnetonta,
Köyhää, sairast’, orpoa,
Vaivaisparkaa avutonta,
Lohduttaa voi kaikkia.
Tämä henki hellä, kaino
Nimeltänsä Toivo on. –
Hänt’ ei poista viha, vaino,
Vaivoissai hän läsnä on.
Elon myrskytaisteloissa
Toivo meitä vahvistaa,
Koska vaaroiss’ ankaroissa
Pelko mieltä ahdistaa.
Toivo aina suloisesti
Rauhaa, virvoitusta tuo
Kuiskumalla salaisesti:
Kerran pääset Luojan luo.
Toivo johtaa kulkuamme
Rauhan tyyneen satamaan,
Jossa levon saavutamme
Helmass’ oikeen isänmaan.


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.