Toivepäivä

Toivepäivä. Kirjoittanut Verner von Heidenstam

Suom. Aarni Kouta.

Kaks istui eukkoa karstaten.

– Minä toivoisin, toinen alkaa,

silosilkkiä karstani täytehen,

ett’ oisi mun rukkini kultainen,

sukat valkeat suojaisi jalkaa! –

– Hohoo! – Pani toinen jakkaran pois.

– Jos järvet suojalla jäätyä vois,

pyry-ilmalla ukkonen löis, salamois,

kukot haukkuisi, koirat kotkottaisi,

isännän kutut laitumelle saisi,

sinun villasi silkiksi silloin muuttuis.

Isä Jumala itsekullekin suo

oman toivepäivän, mi myötänsä tuo

jalokiviä, helmiä, – mitään ei puuttuis.

Niin pian kuin miekkonen silloin ehti

vain toivoa, puhkesi halkoihin lehti.

Mut kenkään ei toivepäiväänsä tunne.

Sen päivän voit laskea tyhjää juttua,

rahill’ istuen paikata risaista nuttua.

Jos vain minun toivepäiväni ois,

heti polvistuisin ma lieden luona

anoen, ett’ omaisuuteni vois

tuhatkertaistua päivänä tuona.

Hän empien vaikeni. Valjakko

tuvan eessä vartosi kultainen jo.

Tulisoihdut ympäri loistetta loivat,

lakeijat teiskuen pokkuroivat.

He eukoille antoivat valtikan

sanoen: – On toivepäivä nyt teidän.

Oi, kunpa armosta Jumalan

myös kerran koittaisi meidän!

Kuningas kuningattarineen Manan mailla on.

Pien prinsessa nuori ja voimia vailla on,

siks kunnes hän morsiusseppeleen sitoo,

hän teidät valtikan äärehen nitoo. –

Nyt eukot niijaili ymmällään.

Alas pirtin orsilta kissan he veti.

Ei muuta ollut heill’ ensinkään,

hymysuin rupes kumpikin lähtemään

tykö valjakon, jonne he istuivat heti.

Lakeijat heittelivät hopeoita

ylt’ympäri pauhaavan rahvaan joukkoon,

ja kissa synnytti vaunujen loukkoon

penikoita, ja pennut taas penikoita.

Siten säätihän toive kummankin,

ett’ ain yhä kasvaisi tuhansin,

monin tuhansin kerroin omistamansa.

Näin kulki kissojen naukuva kansa

etu-istuimilla ja vaunujen matolla,

ne piirissä ryömivät valjakon katolla,

ajomiehen hiuksissa hyörivät nuo.

Lakeijat myös monistui monin verroin,

enemmän oli heitä jo tuhansin kerroin,

kun linnassa valta-istuimen luo

majesteettia kaksi vietihin soidessa

tanotorvien, kanteleiden ilakoidessa.

Komeutta nää katsoivat kummastuin,

ylen tyytyväisinä, naurussa suin,

tuliviiruna joka hehkui kuin

venynyt olis aina se korvihin asti,

kädet mustat olivat valtavasti,

ihan liian suurista hansikkaista

ne pistivät esiin. Lakeijain luku

oli kasvanut niinkuin kissojen suku.

Oli katteja, joilla ol’ täplikäs puku,

oli mustaa, harmaata, kaikenlaista.

Ne pyörivät ihmisten jaloissa sähisten,

ne sylkivät, raapivat, kynsivät kähisten.

Lakeijat ovissa, käytävissä

kävivät, oli niitä vaikk’ ihan missä,

ne ääriään myöten linnan täyttivät

ne kaikkia portaita, katuja käyttivät,

joka paikka niit’ oli tulvillaan,

mut ain’ enentyi luku niiden vaan.

Joka hatussa, jossa vain sulka häilyi,

yks naukuva kissa kyyryssä säilyi.

Sisäpuolella luostarin muurin,

joka piispan helmihiipassa,

joka laatikossa ja lattialla

makas kissa penikkalaumoin suurin.

Syväst’ oppinut mustepulloltaan

tapas kissan, mi nuoleksi tassujaan,

ja jos hän johonkin kirjaan tarttui,

sen kansille kissoja paikalla karttui.

Jos lepoa etsi hän hetkiseksi,

heti kohta hän kissan tuolilta keksi.

Varastettujen säkkien pohjalla,

joka korissa, kaikissa kellareissa,

joka joululahja-paketissa

oli aina esille hyökkäävä kissa.

Täpötäynnä niit’ oli talot ja kirkot,

rakennusten ja itse linnankin nirkot.

Savupiipuissa lauloi ja ulvoi ne,

ja nostivat pystyyn harjan.

Pimeässä jos jouduit kadulle,

näit kiiluvan silmäsarjan.

Yövartia minne vain katsoikin,

alas maahan tai korkeuksia kohti,

sikin sokin ja aivan sekaisin

katin silmiä siellä hohti.

Mut sairaana kultatuolissaan

yhä istui prinsessa nuori.

Hän puuhkalla leikki huolissaan,

ja vaippansa poimuja suori.

Hän hiljaa kuiski, ja katseensa siirtyi,

joka sieluun silmäinsä murhe piirtyi,

etähällä kukkulat vihannoivat:

– Miten hupsusti ihmiset toivoa voivat.

Minä toivoisin ruusun ikkunanpieleen,

yks ainoa kissa ois mulle mieleen,

pien kolkka takana maiden ja merien,

ja lemmitty, joka mun vyyhtiäni

pitelis, sanoen mua kullaksi,

takan luona kun istuisin kerien.

Ajan kulkua lasken, mut milloinkaan

minun toiveeni hetki ei koita vaan.

Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.