Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde: Ikkunassa
| Eräs kummallinen asianhaara | Ikkunassa. Salaperäinen ovi Kirjoittanut Robert Louis Stevenson |
Viimeinen yö |
Eräänä sunnuntaina, kun Utterson oli tavallisella kävelyllään mr Enfieldin kanssa, sattuivat he taas kulkemaan tuota pientä syrjäkatua. Tultuaan tuon salaoven kohdalle pysähtyivät he katselemaan sitä.
»Niin», sanoi Enfield, »näytös on siis toki loppuun näytelty. Hydeä emme kai tule enää koskaan näkemään.»
»Sitä toivon minäkin», vastasi Utterson. »Olenko kertonut sinulle, että minä todellakin tapasin hänet sittemmin ja että sain kokea samanlaista vastenmielisyyden tunnetta häntä kohtaan kuin sinäkin?»
»Häntä on mahdoton nähdä tuntematta vastenmielisyyttä», vastasi Enfield. »No niin – miten tomppelina lienetkään pitänyt minua, kun en tiennyt, että tämä oli takatie tohtori Jekyllin asuntoon. – Muuten oli osittain sinun syysi, että minä koskaan tulin sen tietämään.»
»Vai niin, sinä siis todella tulit sen tietämään. No, jos sen tiedät, niin mennään pihaan vilkaisemaan ikkunoihin. Suoraan sanoen minä olen tosiaankin levoton tuon Jekyll paran takia. Hänen laitansa ei ole oikea – ja minusta tuntuu siltä, kuin täytyisi tehdä hyvää hänelle, että hänellä on ystävä edes asunnon ulkopuolella.»
Pihamaa oli kylmä ja kostea, täynnä varhaista kuuraa, vaikka taivas, korkealla kattojen välissä, vielä säteili auringonlaskun hehkussa. Kolmesta ikkunasta keskimäinen oli auki, ja siinä istui t:ri Jekyll, toivottoman vangin tavoin, haukkoen raitista ilmaa hyvin surullisen näköisenä.
»Mitä – Jekyll!» huudahti Utterson. »Toivottavasti olet parempi nyt!»
»Olen hyvin huonona, Utterson, hyvin huonona», vastasi tohtori synkeästi. »Ei kestä enää kauan, Jumalan kiitos.»
»Sinä oleksit liian paljon sisällä», sanoi juristi. »Sinun on tehtävä kävelymatkoja ja saatava raitista ilmaa keuhkoihisi, kuten minä ja Enfield. (Serkkuni – mr Enfield – tohtori Jekyll!) – Kas niin, kas niin – ota hattusi ja tule vähän jalottelemaan kanssamme.»
»Kiitos ystävyydestäsi», huokasi tohtori. – »Mielelläni minä – – mutta ei, ei, ei, se on aivan mahdotonta. Minä en uskalla. Joka tapauksessa olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Utterson; tämä oli tosiaan suuri huvitus. Pyytäisin sinua ja mr Enfieldiä tulemaan sisään, mutta täällä on kaikki niin mullinmallin.»
»No siinä tapauksessa», sanoi juristi hyväntahtoisesti, »on parasta, että pysymme täällä alhaalla ja tarinoimme kanssasi; menee yhtä hyvin mukiin näinkin».
»Juuri mitä minä aioin esittää», sanoi tohtori heikosti hymyillen. Mutta sanat tuskin olivat ennättäneet suusta, kun hymy jo katosi ja sen sijalle ilmestyi sellaisen kauhun, pelon ja epätoivon ilme, että se hyydytti veren kummankin herran suonissa. He saivat nähdä sen vain vilahdukselta, sillä ikkuna paiskattiin heti paikalla kiinni – mutta tässä vilahduksessa oli riittämään asti, ja he kääntyivät pois ja läksivät kiireesti pihasta virkkamatta sanaakaan. Vaiti kulkivat he kadullakin, ja vasta kun he olivat tulleet eräälle isommalle pääkadulle, missä sunnuntaisinkin oli elämää ja liikettä, Utterson kääntyi katsomaan seuralaistaan. He olivat kumpikin kalpeat, ja heidän katseissaan oli sama kaameuden ilme, kun ne kohtasivat toisensa.
»Jumala armahtakoon, Jumala armahtakoon», hoki Utterson.
Mutta Enfield nyökkäsi vain hyvin totisena päätään ja jatkoi vaiti matkaansa.