Tihutyö.

Kirjoittanut Hilja Tamminen


Honkia pohjan vihuri puistaa,
hurjana vinkuu raivossaan,
aikoen irti kiskoa, suistaa
maahan ne kaikki juuriltaan.
Yö nokimusta, myöhä on. Laitaa
metsikön yksin kiertävi mies.
Minne näin rytöpolkua kaitaa
johtavi nyt sydänyöllä ties?
Yössäkin säihky synkeä ihan
silmistä lieskana leimahtaa.
Sielua syövän, polttavan vihan
loimua lienee kauheaa.
Tummana talojen ryhmä liki
metsikön reunaa häämöttää.
Tuika ei tulet, ihmiset siki
nukkuvat. Raivoo myrskysää.
Hiljensi mies jo käyntinsä vinhan,
seisovi vaiti, kuulostaa
ääniä yöstä. Hymynsä inhan,
riettaan pimeys verhoaa.
»Hyvä on», näinpä virkkavi, »valo
tuika ei ykskään. Työhön siis!
Kohta on punaroistojen talo
tuhkana, taikka mun vieköön hiis!
Miksi he astui tielleni, laati
sääntöjä, joista mä huoli en,
uhkasi hullut, tilille vaati
töistäni, konnaksi pauhaten.
Äsken jo oli painavin leikein
ovi se suljettu. Riemuitsi
valkeat miehet. Lemmonko elkein
auki he salvat kirvoitti.»
Ääneti tietään astuvi. – Kuja
aidattu siinäpä aukenee.
Vierellä sen talo hirsinen, luja.
Nyrkkiä sille hän heristelee.
Hiljaa hiipien saapuvi pihaan,
suojahan kiertää nurkan taa.
Sytyketuohet, kätketyt hihaan
kiirehin esille tempoaa.
Nuolevat seinää tuliset kielet,
yltyvi tanssi vimmaisin.
Hirveä voima, hetkessä nielet
sen mitä vuosissa luotikin.
Herääpi ihmiset, rientävät luokse,
ilmoille liekit hulmuaa.
Auta ei siinä häärinä, tuokse,
maahan katto jo romahtaa.
Reunassa metsän kaiken sen näkee
mies, joka kuusehen nojautuu,
kuinka he turhaa auttaa kokee.
Hirtehisnauruun vääntyvi suu.


Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.