Tihutyö
Tihutyö. Kirjoittanut Hilja Tamminen |
- Honkia pohjan vihuri puistaa,
- hurjana vinkuu raivossaan,
- aikoen irti kiskoa, suistaa
- maahan ne kaikki juuriltaan.
- Yö nokimusta, myöhä on. Laitaa
- metsikön yksin kiertävi mies.
- Minne näin rytöpolkua kaitaa
- johtavi nyt sydänyöllä ties?
- Yössäkin säihky synkeä ihan
- silmistä lieskana leimahtaa.
- Sielua syövän, polttavan vihan
- loimua lienee kauheaa.
- Tummana talojen ryhmä liki
- metsikön reunaa häämöttää.
- Tuika ei tulet, ihmiset siki
- nukkuvat. Raivoo myrskysää.
- Hiljensi mies jo käyntinsä vinhan,
- seisovi vaiti, kuulostaa
- ääniä yöstä. Hymynsä inhan,
- riettaan pimeys verhoaa.
- »Hyvä on», näinpä virkkavi, »valo
- tuika ei ykskään. Työhön siis!
- Kohta on punaroistojen talo
- tuhkana, taikka mun vieköön hiis!
- Miksi he astui tielleni, laati
- sääntöjä, joista mä huoli en,
- uhkasi hullut, tilille vaati
- töistäni, konnaksi pauhaten.
- Äsken jo oli painavin leikein
- ovi se suljettu. Riemuitsi
- valkeat miehet. Lemmonko elkein
- auki he salvat kirvoitti.»
- Ääneti tietään astuvi. – Kuja
- aidattu siinäpä aukenee.
- Vierellä sen talo hirsinen, luja.
- Nyrkkiä sille hän heristelee.
- Hiljaa hiipien saapuvi pihaan,
- suojahan kiertää nurkan taa.
- Sytyketuohet, kätketyt hihaan
- kiirehin esille tempoaa.
- Nuolevat seinää tuliset kielet,
- yltyvi tanssi vimmaisin.
- Hirveä voima, hetkessä nielet
- sen mitä vuosissa luotikin.
- Herääpi ihmiset, rientävät luokse,
- ilmoille liekit hulmuaa.
- Auta ei siinä häärinä, tuokse,
- maahan katto jo romahtaa.
- Reunassa metsän kaiken sen näkee
- mies, joka kuusehen nojautuu,
- kuinka he turhaa auttaa kokee.
- Hirtehisnauruun vääntyvi suu.
Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y.,
Tampere.