Tietäjät

Tietäjät. Kirjoittanut Kössi Kaatra

Epäuskon ja epäilyksen yö verhosi maailman.

Kavaluuden ja vihan ja valheen hämär häivytti taivahan.

Erämaat’ oli maa ja vierait’ eläjät myös päällä sen.

Nous heimoa vastaan heimo, veli surmana veljyen.

Ja kauneuttansa luonto suri orjana, onneton,

pyhä pilkkaan painuen hukkui, toden ään’ oli kaiuton,

sekasortoa, surmaa, hätää vapis, vaikerti avaruus,

mädännytt’ oli vanha ja uutta epätoivoin aika jo huus’.

Vain harvat kyseli: miksi elo lankeemuksehen käy;

miks kaatuu, kumoss’ on kaikki, ei elämäss’ ehjää näy?

Eli ihminen päivästä päivään ja vuodesta vuoteen vaan,

ken orjana, herrana, kenpä ei ollut ois kumpaakaan.

Taru ihana, kaunis, korkee on tarina tietäjäin;

läpi tunki se aikakautten, vuossatojen himmeäin,

ja säilyi ja säästyi, loistaa kuin tähtönen talviyön,

esimerkkinä etsijöille teontavasta hengentyön.

Ukot harmaapäiset ja viisaat, elons’ iltahan ehtineet,

halk’ elämän valoa yöhön jo olivat etsineet

ja saanehet arvoa, kultaa ja tietäjämaineen myös

ja pettymystä ja tuskaa, valon väikettä vaan ei yöss’.

Kesk’-yöt’ yhä jatkui. Seisoi ajan kello. Ja turhaan vaan

Itämaiset tietäjät siihen tarkistivat katsettaan. –

Ikiyökö jo onkin tullut, ei aamua ensinkään?

Näin miettivät tietäjät viisaat surusydämin, ihmeissään.

Kaikk’ oisiko ollut turhaa: työ, toivo ja taistelu,

omantunnon tuska ja kaipuu, poven poltto ja kamppailu?

Ei! Vieläkin vartovat viisaat ja etsivät uudestaan

valontuiketta valheen yöhön ja rauhoa päälle maan.

Taas nuortuvat vanhat miehet, taas nousevat uudelleen.

Ukot uljaart! He lähtevät taasen toden-etsintämatkalleen.

Itämaalta he painuvat länteen: sydän viittovi sinnepäin,

Ja on kun tähtönen tuolta myös tuikkisi: tänne näin!

Erämaat sekä aarniometsät ei estettä heille luo.

Ei kuolemanpelko ja vaivat väsymyksen tuntoa tuo.

Sadat päivämatkatpa näin he yhä kulkevat eellehen.

Ja vuorena nousee usko; perus horjua ei voi sen.

Ja he saapuvat Juudan maalle. – Oi riemua, onnea oi!

Sitä kertoa ei voi kieli, suu haastella myös ei voi.

Se tunne ol’ suuri ja soipa ja valtava, voimakas,

alamainen, nöyrä ja kaunis, ihanainen ja arvokas,

Jota tunsivat Itämaan viisaat, kun päättyi ja vihdoin tie,

kun seimessä, eessä jo heidän toden kuningas viimein lie.

Rukouksin ja kiitosvirsin luo lapsen he lankeevat,

häll’ aarteet antavat parhaat, joit’ tarut vaan antavat.

Ei tietäjät löynneet totta, ei tuiketta yöhönkään.

Mitä löysivät viisaat sitten? – Jumalaisen ja miehen tään

joka vasta sen etsii, löytää, mitä eivät he löytäneet,

min vuoksi he työt’ oli tehneet, halk’ elämän taistelleet.

Jo lähtivät tietäjät taasen ja he viestinä veivät sen:

Elon syksyn seestäjä syntyi, toden tuojakin valheesen!

Ja viisaat’ vaipuvat hautaan ja kulkivat kuolemaan,

mut tietoisuudessa tuosta: Saa päivä jo päälle maan!

Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.