Tiberius Caprilla

Tiberius Caprilla Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Kuin kultakilpi päivä mereen vaipuu,

sen viime lieskat Caprin rantaa nuolee

Sa seisot kalliolla. Napolin

näät vastaas kiiluvan kuin rubiinin.

Oot yksin, Caesar. Toiko jokin kaipuu

sun tälle huipulle, kun päivä kuolee,

oi Caesar, ikävöitkö jotakin?

Ei. Turhaan päilyy kangastukset ruskon.

Et mitään kaipaa purppurassa illan.

Jo naisen keiman nautit kaikkineen.

Miespetoksen joit tilkkaan viimeiseen.

Näit kaikkeen kuolevaiseen turhaks uskon

Ei sitä mahtia, mi loisi sillan

sun sydämestäs toiseen sydämeen.

Nään hymyn huulillasi karehtivan,

tuon hymyn, joka tuntee vallan ilveen,

tuon hymyn, joka mittas ihmisen.

Mut silmiis tuli epätoivoinen

jää alle kylmän, musertavan ivan.

Kun otsas peittyy ihmisvihan pilveen,

kuin janoatkaan sanaa rakkauden!

Oi hallitsija maailman valtiasten,

sun selkääs painaa valtaistuinpielus

niin kovana, niin kylmänä kuin jää!

Tuo diadeemin rasittama pää

ei koskaan, koskaan lepää rintaa vasten

Niin hyvin nään, oi Imperator, sielus,

sun sielus, jota tyhjyys piirittää.

Sun valtikkasi alla raudanraskaan

saa tuomionsa petos, ihmiskurjuus.

Maan piiri vapisee sun varjoas.

Mut omaa sydäntäs, oi ruhtinas,

et kukistanut legioonillaskaan!

Kun katsot ruskomerta, tuskan hurjuus

on, Caesar, Caprin vanki, otsallas.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.