Tiberius Caprilla

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Kuin kultakilpi päivä mereen vaipuu,
sen viime lieskat Caprin rantaa nuolee
Sa seisot kalliolla. Napolin
näät vastaas kiiluvan kuin rubiinin.
Oot yksin, Caesar. Toiko jokin kaipuu
sun tälle huipulle, kun päivä kuolee,
oi Caesar, ikävöitkö jotakin?
Ei. Turhaan päilyy kangastukset ruskon.
Et mitään kaipaa purppurassa illan.
Jo naisen keiman nautit kaikkineen.
Miespetoksen joit tilkkaan viimeiseen.
Näit kaikkeen kuolevaiseen turhaks uskon
Ei sitä mahtia, mi loisi sillan
sun sydämestäs toiseen sydämeen.
Nään hymyn huulillasi karehtivan,
tuon hymyn, joka tuntee vallan ilveen,
tuon hymyn, joka mittas ihmisen.
Mut silmiis tuli epätoivoinen
jää alle kylmän, musertavan ivan.
Kun otsas peittyy ihmisvihan pilveen,
kuin janoatkaan sanaa rakkauden!
Oi hallitsija maailman valtiasten,
sun selkääs painaa valtaistuinpielus
niin kovana, niin kylmänä kuin jää!
Tuo diadeemin rasittama pää
ei koskaan, koskaan lepää rintaa vasten
Niin hyvin nään, oi Imperator, sielus,
sun sielus, jota tyhjyys piirittää.
Sun valtikkasi alla raudanraskaan
saa tuomionsa petos, ihmiskurjuus.
Maan piiri vapisee sun varjoas.
Mut omaa sydäntäs, oi ruhtinas,
et kukistanut legioonillaskaan!
Kun katsot ruskomerta, tuskan hurjuus
on, Caesar, Caprin vanki, otsallas.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.