Teuvo Pakkala: IV luku
| III luku | IV luku Teuvo Pakkala Kirjoittanut Juhani Siljo |
Teuvo Pakkala |
Jos tyylillä tarkoitetaan taiteessa jotakin itsenäistä ainesta, jota taiteilija voi kehitellä erillään muista taiteensa alkutekijöistä, niin Teuvo Pakkalaa ei voi sanoa tyylitaiteilijaksi. Hänen teoksensa puhkeevat sisästäpäin valmiiseen muotoonsa, silloin kun hänellä on persoonalliset edellytykset niiden luomiseen. Muotokyky hänellä on hengen selkeyttä, ei ennakollista teknillistä valmiutta. Ja hänen ’tyylinsä’ on syntynyt silloin, kun hänen näkemyksensä aiheestaan on sisäisesti varmistunut. Senjälkeen hän ei enää voi valita tyylikeinojaan. Aihe, henkilömalli itse hänellä valitsee ja luo sen tyylin, – sen sävelen, sen tempon ja ne kuvat, – jossa tahtoo ilmetä.
Siten tyyli on asian ja luonteen ilmehikkyyttä. Kun tunnemme pääpiirteissään hänen elämänkuvansa ja henkilönsä, niin tajuamme jo hänen taiteellisen ilmaisutapansakin. Mutta taas muutamat viittaukset hänen tyylillisiin ilmeihinsä tekevät meille läheisemmin tutuksi hänen koko taiteensa laadun.
Pakkala kirjoittaa korvakuulolta ja draamallisempaa puhekieltä kuin Minna Canthia lukuunottamatta kukaan 80- ja 90-luvuilla. Kehityksensä alkutaipaleella varsinkin hän osoittaa samaa nuorekasta intoa kielen ilmaisukeinojen esiintuomiseen niiden itsensä takia kuin yleensä koko tuo aika osoitti. Ei tarvitse olla paljon asiaa sanottavana, ennenkuin jo sanainen arkku aukeaa ja pieni asia kannetaan esiin sananparsien, kuvaavain verbien, vertausten saatossa. Sukkeluudet ja sananlaskut ovat ’Lapsuuden muistojen’ ydinmehuna. Nehän eivät vielä tee tyyliä edellä esitetyssä mielessä, eivät ennenkuin sulavat teoksen asialliseen sisältöön, kuten Vaaran-kuvauksissa on tapahtunut. Viimemainituissa vasta voikin todella puhua Pakkalan valmiista tyylistä. Se on sekä asiallista että elerikasta. Varsinkin kuvaavat verbit ja vertaukset jakaantuvat varmemmalla tahdilla yli esityksen. Onhan hauska tuommoinen pieni kuvaus kuin seuraava lause ’Oulua soutamassa’-kirjasta: ’Ovi aukeni ja pirttiin täpösteli etukynnessä Musti, sen jälessä vääntäysi Erkki, ja viimeisenä tulla vikelti iloinen ja pieni tytön tynkä.’ Mutta tehokkaampaa palvelusta rikkaat kielikuvat ja vertaukset tekevät vaaralais-teoksissa, joissa intensiiviset aiheet vaativat intensiivisempiä ilmaisukeinojakin. Siellä tyyli ei ole enää huomioitten kirjaan-merkintää, vaan tosin yhäkin yksityiskohtia rakastavaa – kertomista; ei kielen luonnehtimista, vaan ihmisen ja inhimillisen miljöön. Sekä ihminen että ympäristö avautuu muutamista lauseista kuvauksessa s. 17 ’Vaaralla’, missä Nikkilän emäntä palaa kaupungilta katkeroittavalta lainanhakuretkeltään: ’Hän astua pylkkäsi kiivaasti, etunojassa, kengät kiviin kopisi ja suu supatti myötäänsä. – Mutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus, joka tahtoi purkautua itkuksi. – Karvas mielensä lieventyi sekin, kun hän pääsi keskikaupungilta, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileät katuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia leikki kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen henkikin sopi täällä käymään, että oli vilpoisempi’. Huomaa, miten ulkonaiset kuvat säestävät ihmisen mielentiloja tai paremminkin sulautuvat niiksi, – kuten yleensä Pakkalalla, jolla esim. luonnonkuvat ovat joko vertauksia tai mielialoja. – Ja tuntee ihmismielen liikunnot noissa lauseissa kuin hengityksenä, ensin kiivaampana, sitten laantuvana. – Tai toinen esimerkki, Vimparin vaimon repliikki herrasväille (s. 137): ’– – Tuommoinen liuta lapsia, jotka kärhäävät ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että olen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni sammuttamaan.’ Vaimopolo ei suinkaan ilokseen avaa suutaan näihin sanoihin, mutta me kirjan lukijat iloitsemme siitä, että köyhänkin osa voidaan lausua näin rikkain kuvin ja vertauksin. – Tai Mylly-Pekan hahmo, kun hän on nolannut toisen poikien sankarin, Paljas-Pekan, viskaamalla hänet mereen (’Pieniä ihmisiä’ s. 100–1): ’Hän näytti heistä nyt niin suurelta, jättiläiseltä, joka koko tämän heidän laumansa olisi voinut puhaltamalla puhaltaa mereen kuin höyhentukon. Päästyään joukkoon, Paljas-Pekka asettui seisomaan poikain eteen veden norosinaan juostessa paidan helmasta ja sillä äänellä kuin olisi kehunut omaa urotyötään hän huusi: ”Näittekö te pojat, miten hän minut viskasi?” – Nyökäytettiin päätä. Paljas-Pekka kohotti oikean kätensä kuin valan vannoakseen ja sanoi: ”Pojat! Tuo Mylly-Pekka on jumala!”’ – Tuollaisella humoristisella eleellä Pakkala usein kohoittaa monumentaaliseksi jonkun pienen henkilöhahmon tai kohtauksen.
Kuinka elävän käsityksen luokaan taas Latun Liisasta sellainen tulvehtiva kuvakieli kuin hänen lauseissaan ’Vaaran’ V:nnen luvun alussa; tai Tepon arviointi, joka ’kiitti hänet kupliksi veden päälle,’ vaikka torumiseenkin oli syytä; tai Viion lesken kuvaava ihmettely hänestä, että ’mikähän tuulenajama tämä on’, ja myhäilevä mainesana: ’niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt’; tai hänen oma surkuttelunsa itsestään, että hän on ’niinkuin kesken ristiltä siepattu’. – Se, että missä joku Latun Liisa tai muu aktiivinen, monisärmäinen luonne liikahtaakin, siinä alkaa sanonta lainehtia ja syttyy useimmiten humoristiseen väikkeeseen, se todistaa jälleen sitä, että aihe, henkilötyyppi itse luo Pakkalalla oman tyylinsä, eikä kirjailijan tarvitse muuta kuin antaa hänen elää sanoissaan ja liikkeissään.
Ja sen vapauden Pakkala tietää antaa ihmisilleen. – Sitä hän on tarkoittanut epäilemättä Esteri Kalminkin ’pienessä elämäntarinassa.’ Siinä on siirrytty päähenkilöiden kerällä korkeampaan äänilajiin ja kiihkeämpään, älyllisemmin hallittuun mielikuvapiiriin. Tuollaiset kuvat kuin nti Smarinista s. 52: ’Häntä hävetti ajatellessaan, että hän oli pyörinyt Esterin edessä kuin kananpojan hautonut hanhi, joka parastaan koettaa saadakseen sen veteen houkutelluksi’, ja ’hänellä oli tähän asti ollut pykälät niin itselleen kuin muille selvillä kuin kymmenen sormea; nyt hän ne kymmenen sormea liitti ristiin ja suuntasi kirkastetut silmälasit kattoon, tunnustaen mitättömyytensä’, ne todistavat kirjailijan voitonmahdollisuuksia tälläkin psykoloogisella alalla; ne tarjoavat näytteen varsinkin hänen ivallisesta mielikuvituksestaan. Mutta ennenkaikkea juuri pingoittunut iva taittaa jänteensä tässä romaanissa ja tekee sen niin sisäisesti levottomaksi. Kuten jo viitattu, se putoilee tyyliltään ja sen mukana ihmiskuvauksessaan monin paikoin korkealta näkemyksen asteelta paljon alemmalle tasolle. Se on liian sisäänpäin kääntynyt, liian aineeton, – niin aineeton, että täyteläisestä lauseesta on usein jälellä vain ruoti.
– Luonnosta niinkuin ihmisestäkin Pakkala näkee vain sen, mikä jotenkin liikauttaa hänen mieltään. Siten luontokin siirtyy hänen ja hänen henkilöittensä sieluun, kuulaaksi heijastukseksi sen tiloista. Sellainen heijastus on luonnonkuva silloinkin, kun se näyttää syntyneen itsestään, ihmisen ulkopuolelta, – kuten ’Elsan’ V:ssä luvussa, Tuiran katsellessa merimaisemaa. Ja sellainen heijastus on sisimmässään jokaisella, aikaihmisillä kuten lapsillakin, Nikkilän emännällä ja Vimparilla kuten Elsalla; ja se heijastelee joko onnellisena tai alakuloisena tai uhkaavana heidän omia elinpäiviään, tai kohoittaa rikkaat kuvat vertauksina ilmaisemaan heidän sydämensä ajatuksia.
Pakkalan ihmiskuvaus tyylinä olisi hedelmällinen tutkimusaihe, sillä se johtaa aina välittömästi siihen, mikä hänelle on oleellisinta: ihmisen kuvaan.
Ja hänen kypsimpiä saavutuksiaan lukuunottamatta on meidän kirjallisuutemme valioteoksissa vain muutamia, joissa juuri ihmisen luonnekuva saadaan niin vähäisin piirroksin irtautumaan taustasta niin selkeänä. Pakkalan sielullisessa katseessa ei ole vain terävyyttä, vaan myös synteesiä. Onhan hänen varma voittoalueensa ihmiskuvauksessa kyllä ollut hyvinkin rajoitettu; mutta hän on tehnyt siltä rohkeita liikuntoja – ja ilmeisesti meidän oloissamme hyvin huomattavilla edellytyksillä – sellaisiin aihepiireihin, joissa suomenkielisellä kirjallisuudella ei ole muitakin sen pysyvämpiä saavutuksia, ja hänen voittonsa, myötäelämyksen, älyn ja huumorin lahjoilla saavutetut, kuuluvat juuri alueen rajoituksen takia kirjallisuutemme kestävimpiin.
Hänen keskeisin tuotantonsa muodostaa oman pienoismaailmansa, josta aukenee paljonkin näköaloja laajempiin yhteyksiin. Sillä on oma hartaankuulas sävynsä, ja turhaan sille etsii vastinetta kirjallisesta taiteestamme; sitä ei etupäässä eristä muusta siinä kuvastuva paikallisuus ja maantieteellinen ilmapiiri, vaan Pakkalan yksilöllinen runoilijaluonne sekä henkinen ilmanala. – Meillä on Maiju Lassila niitä ainoita, jotka ovat yritelleet esim. lapsityyppien luomista (kuten kirjassa ’Pojat asialla’). Kumpaisenkin, sekä Pakkalan että Lassilan henkilöt elävät omassa maailmassaan, joka on täynnä kuvia ja kangastusnäkyjä. Mutta Pakkala ei koskaan teennäisesti johtele pikku ihmisiään, kuten toinen; psykolooginen totuus on hänen puolellaan, näkemysten kantavuudesta puhumattakaan. – Ja mitä Pakkalan muuhun epiikkaan tulee, niin siinäkin hän on yksin, sillä kukaan toinen kirjailijamme ei ole sellaisesta vapaan runouden näkökulmasta tuonut kaupunkiyhteiskuntaa taiteen piiriin.
Pari hänen teoksistaan – ’Kauppaneuvoksen härkä’ ja ’Pieni elämäntarina’ – herättää lukijassa lukuisia mielleyhtymiä sekä itään että länteen päin; niissä on jotain, joka on yhteistä suurelle osalle uudempaa eurooppalaista kirjallisuutta. Mutta lienee työlästä näyttää toteen, mitä aineksia niihin on imeytynyt ajan virtauksista; ja kun ne eivät ole yhtä keskeisesti tähänastista Pakkalaa edustavia kuin hänen Vaaran-kuvauksensa, niin en näe tarkoituksenmukaiseksi puuttua tuohon kysymykseen. Ja minkäverran hänen tuotantoonsa liekin sulautunut ulkonaisia vaikutelmia: sisin on aina hänen omaansa, se syvä elämäntunto, joka ottaa mielemme valtaansa ja vakuuttaa, että kirjallisten suuntien palveleminen on hänelle turhin turhuus.
Noissa kahdessa äskenmainitussa teoksessa olemme muuten nähneet tuhoisimpana toisen Pakkalan taiteen vaaroista: ivan paisutuksen suhdattomiin. Toinen heikkous uhkaa taas Vaaran-romaaneissa – etenkin ’Elsassa’ – väljähyttää monia lukuja: liiallinen, voipa sanoa naisellinen viihtymys tunteellisissa kuvitteluissa. Niin on Pakkalallakin sekä Skyllansa että Karybdiinsä. Mutta tietoisimman luomisensa hetkinä hän on luonut raitishenkistä runoutta, missä sydän lyö sulana ja seestynyt taiteellinen katse hallitsee kokonaisuutta. Ja meidän on lupa jättää liioin surkuttelematta sitä, ettei hän ole kaikessa onnistunut pyrintönsä mukaan, ja kaksinkertaisesti viehättyä hänen kuitenkin harvinaisten taidelahjojensa voitoista.