Teuvo Pakkala: II luku
| I luku | II luku Teuvo Pakkala Kirjoittanut Juhani Siljo |
III luku |
Pakkalan teokset ovat melkein järjestään kuin muistelmia varhaisemmalta iältä, ja hyvin uskoo hänen sanaansa, että ne on kirjoitettu omiksi iloiksi. Niissä on muistelon hiljainen ilo.
Kuvaava onkin hänen esikoisensa nimi: Lapsuuteni muistoja (v. 1885). Siitä, samoinkuin seuraavasta, Oulua soutamassa (v. 1886), – tuli kirja vastoin tekijänsä aivoitusta[1]. Kirjallisuudellemme onnellinen salliman oikku, sillä ties mikä olisi muuten perinyt ’Vaaran’, ’Elsan’, Lapsien’ aihevarat.
Uusi kirjallinen suunta ei siihen saakka vielä ollut näyttänyt oikeata sisuaan. Se elämänhaluinen huumori, joka antaa yleissävyn Minna Canthin ja Juhani Ahon alkutuotannolle, voitti kaikkien sydämet eikä luultavasti kenenkään mielestä ennustanut levotonta tulevaisuutta. Oltiin yleensä säyseän kansanvaltaisia. Kun Kivi oli rohkeasti – suorastaanpa henkensä uhalla – aukonut avarat näkölinjat keskelle arkitodellisuutta, niin nuoret realistit voivat nyt aivan turvallisina tuoda esiin näkemyksensä ja kokemuksensa; he saivat kuvailla kansaa niin kaunistelematta ja takitilaan kuin halusivat. Ja se olikin heidän mielihalunsa. Kaikki mikä oli kotoista, suomalaista, s. o. kansan omaa, se oli rakasta; ja tämä rakkaus todistettiin kirjallisilla teoilla, joista parhaat elävät vieläkin kauneimpina muistoina tuolta sopusointuiselta ajalta. – Suomalaista sivistyneistöä ei ollut, tai mitä vähän, orasta oli, niin siinä ei ollut kuvaamista; se oli yleinen huomio. Yhteiskunnallinen kriitillisyys oli vasta patoutunut, ehtimättä vielä purkautua ilmi.
Pakkalakaan ei lähtenyt etsimään toisenlaisia uria eikä myös ottanut soittaakseen palokelloa – nyt paremmin kuin vastakaan. Hänen esikoisteoksensa ovat ilmeisesti syntyneet yhtä tarkoituksettomasti, yhtä vähän tilauksesta tai nimenomaisista kirjallisista ’vaikutteista’ kuin yllämainittujenkaan kirjailijain. Niiden synnyn ja laadun edellytyksenä oli vain määrätty ilmanala, jossa ne versoivat kuin kasvit. Niinkuin Minna Canthin ja Ahon kirjoissa, niin hänenkin teoksissaan suomenkieli ikäänkuin iloitsee omaa mehevyyttään, pyrkien antamaan ainakin aavistuksen kaikista mahdollisuuksistaan, käsite-, sointu-, kuvarikkauksistaan j. n. e. Ne ovat ennenkaikkea vuolaalla kielellisellä runoinnolla kirjoitetut, tarina sujuu luontevasti raikkaan huumorin keventämänä, ja keskustelu on väliin pelkkää leikkimiekkailua sananparsilla. Tyylin ainoana pyrkimyksenä on luonteellisuus, paikallisuuden, murteen ja yksilön. Siten tekijä usein syventyy liiaksi yksityiskohtiin (kts. esim. kissakuvausta ’Lapsuuden muistoissa’ s. 8), ehkäpä kuvailee ylellisesti murrevaroillaankin. Näissä kertomuksissa ei ole vielä sitä kypsän tyyliniekan kohtuullisuutta, minkä Pakkala on saavuttanut seuraavissa teoksissaan; hän antaa rikkaudestaan yli tarpeen ja kasaa joskus samaan rykelmään asioita niin paljon, että yhdessä lauseessa voi olla yli kaksikymmentä rinnastettua teonsanaa. Siten hänen tyylinsä on paikoin raskastakin eikä kertomisen luontevuus pelasta aina tarinaa pitkäveteisyydestä.
Pakkalalle on muuten yleensä kuvaavaa, että hän käy heti ensi lauseella in medias res, s. o. ihmiseen, ei maisemaan kuten esim. Aho tavallisesti. – Luonnonkuvia hänkin kyllä käyttää runsaasti, vaikka (varsinkin Vaaran-kertomuksissa) enimmin vertauksina. – Aikailemattomalla otteella hän käy aukomaan ’Lapsuuden muistojenkin’ kerää: ’Siihen aikaan olin ”mustalaispojan korkuinen”, pahanen naskali vain, ja taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani.’ Siinä lauseessa on kohta yksilöllistä tyylituntua ja valmis piirtonen luonnekuvaan. Hän piirtää usein profiilit jollakin leikillisellä käänteellä.
Eräs seikka eroittaa ’Lapsuuteni muistot’ sekä Minna Canthin että Ahon siihenastisista teoksista: se on omakohtaisempi, siinä on kirpeämpää itsekoetun tuntua (jotapaitsi se on ’minä’-muotoinen, sellaisena ainoa laatuaan Pakkalan tuotannossa). Sanonnan raittius oli kyllä ominaista koko tuolle hempeyttä vierovalle ajalle, mutta Pakkalalla se terästyy usein viiltävän ivalliseksi. Siinä tuntee silloin väräjävän hänen oman sisimmän mielialansa. Niin esim. suutarin emännän tunteenpurkaus ’sukulaistalon rouvaa’ vastaan (ss. 25–6) tehoaa täydellisellä välittömyydellään. Monissa muissakin paikoin on kirjailijalla yhteiskunnalliset ristiriidat, vähäväkisten osattomuus ja isoisten itsekkyys polttavana sydämellään: niin esim. kun hän kertoo Ahon, mökkiläisen, kohtalosta (vrt. Vimpariin ’Vaaralla’!), kauppaneuvos Ursinin tunnottomasta keinottelusta köyhien kustannuksella hätäaikoina, Vanhan-Aatamin j. m. suhtautumisesta siihen, – aina hänellä on selvä tietoisuus siitä, mitä yhteiskunnassa ’oikeus’ merkitsee, eikä lukijan tarvitse koskaan olla epätietoinen hänen myötätunnostaan. Antaapa hän vielä lopulla pieneläjien lapsille hiukan korvausta heidän kärsimistään ulkonaisista vääryyksistä: hän näyttää heidän älyllisen ylemmyytensä kaikenlaisten lammaspäisten ’tohtorin Rallein’ verroilla (s. 60 ja seur.). Tämä kantava sivistyshistoriallinen huomio – kuten koko yhteiskunnallinen vastakohtaisuus – esiintyy nyt aivan ensi kertoja kirjallisuudessamme, ainakin näin terävästi vihlaisten.[2]
Nämä seikat viittaavat Pakkalan myöhempiin Vaaran-kuvauksiin. Ne eivät kuitenkaan tee ’Lapsuuteni muistoja’ miksikään ohjelma-kirjaksi; siinä, kuten hänellä aina, on ’tendenssiä’ vain hänen tunteensa suhtautuminen määrättyihin ihmistyyppeihin ja oloihin. Ja välitön tunnehan kuuluu taiteeseen. – Pahan juuria kirjailija löytää kyllä ’köyhässäkin kansassa’: kerjäläis-Antti turmeltuu säätykierrossa (kuten Vimparin Aappo ’Elsassa’), – syystähän tosin lankeaa puolet turmelevan ylemmän säädyn osalle.
Tässä kirjassa on muutenkin jo paljon Pakkalan epiikan luonteenomaisia piirteitä. Niin esim. raikasluontoiset tyttö- ja poikaviikarit, – tyttöviikarit on mainittava ensiksi niinhyvin tunnustukseksi heidän reippaudestaan kuin senvuoksi, että Teuvo Pakkala on kaiken kaikkiaan kuvannut heitä runsaimmin ja runollisimmin. – Heidän ’harrastuksiaan’, – joista keskeisin on hengen ylläpito kerjuulla –, ilojaan ja surujaan hän seurailee niin itsensäunhoittavalla tunnolla, että huomaa hänen itsensä ilmeisesti eläneen aikoinaan vilkkaasti heidän mukanaan. Aito-pakkalainen luonteen elävyys ilmenee jo näissä; heidän iloittelunsa on tietysti siirtynyt ennenkaikkea heidän kieleensä; heidän ’kielitaiteensa’ vertauksineen ja naulankantaan iskevine vuorosanoineen (esim. siv. 17–19) ei ole itsetiedotonta, he osaavat sanoa keveästi suuria asioita (kts. ’jalosukuisista kengistä’ s. 13; samoin Shakespearen-moinen kuva siv. 11: ’Hei, pitkä toivoni vilahti silmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt’). Heillä on vilkkaat kuvittelut myötäkäymisestä (esim. s. 10), mutta vastoinkäymisen he voittavat miehevällä huumorilla. Ja heissä on jo oraalla se pienten eläjäin veljeydentunne, joka on ehkä keskeisintä ’vaaralaisten’ elämässä yleensä.
Pakkala osoittaa jo tässä esikoisessaan selvää luonnehtimiskykyä ja kiintymystä yksilöllisiin luonteihin; samoin on jossakin kohden – kuten rotantappo-jutussa s. 34 – huomattavana taipumusta groteskimaisuuteen, mikä taipumus muutamissa Pakkalan myöhemmissä teoksissa uhkaa niellä kaikki hänen varansa ja voimansa. – Kuitenkin kaikitenkin kirja jää sarjaksi hiukan harmaita laatukuvia. Sellainen valokuva-realismi kuin köyhäintalo-kuvaus s. 37 ei ole kyllä suinkaan läpikäyvänä, mutta kertomisen raikkauskaan ei korvaa aina valinnan puutetta.
Niin paljon kuitenkin oli ilmeistä, että tässä kirjassa esiintyi luontainen ja omillaan toimeentuleva kirjailijakyky.
’Lapsuuden muistojen’ paikallisuus ei ole vielä tarkoin määritelty; ei siinä myöskään ole sitä ilmavaa avaruutta, mikä vaikuttaa niin vapauttavalta Pakkalan Vaaran-epiikassa myöhemmin. Meren läheisyyden voinee kuitenkin tuntea henkilötyyppien luonteensävynä: suruttomuutena, kirpeytenä, liikkuvaisuutena. Sitäpaitsi sanonta ja kielimaku murresanoineen viittaavat varmaan paikallisuuteen.
’Lapsuuden muistoissa’ voimmekin Pakkalan sanoa olevan omalla alallaan: Vaaran – varsinkin sen lasten elämää kuvaamassa. Se liittyy tyyppeineen siihen teossarjaan, joka muodostaa hänen keskeisimmän tuotantonsa.
Seuraava kirja, ’Oulua soutamassa’, oli pieni poikkeus toiseen, myöskin nähtävästi sangen tuttuun ympäristöön. Vasta senjälkeen hän täydellä tietoisuudella vakiutuu rakkaimpaan aihepiiriinsä. ’Lapsuuden muistoja’ tekisi mieli pitää ikäänkuin kuuluvina Vaaralla- (1891) ja Elsa- (1894) romaanien sekä Lapsia- (1895) ja Pieniä ihmisiä (1913) novellien kanssa samaan laajaan yhteyteen, jolle Pakkala yritti perustaa kotoisen kaupunkiepiikan.
Yritti perustaa – ja perusti, vaikka tulos kenties ei vastaa tarkoitusta siinä määrin kuin soisi.
Pakkala ei urkene ulapoille, ja muutenkin meri pääsee vain vilauksittain hänen näköpiiriinsä. Meri-ilma ja -liike kuuluisi kuitenkin rantakaupunki-eepokseen. Ja sen mukana tulisivat kaikki sellaisen yhteiskunnan luonne-hahmot: jyhkeät laivurit ja laivanisännät, merimies- ja satama-tyypit omassa ammatissaan, kauppaneuvokset ja konsulit, muusta porvaristosta puhumattakaan, – ja kaikki omalta näkökulmaltaan nähtyinä.
Mutta siihen Pakkala ei ole pyrkinytkään. Hän ei ole tuntenut porvarillisen elämän runoutta omaksi asiakseen. Hän on laitakaupungin arkisen elämän runoilija. Ja hänen tarkoituksensa on ollut isoissa romaaneissaan kuvata pienten eläjäin yhteistä taistelua olemassaolon ja ihmisyytensä puolesta: siten porvarismaailma tuli kuin tulikin nähtäväksi vain Vaaralta käsin, vain suhteissaan vaaralaisten kohtaloihin.
Määrä oli: valtava yhteiskunnallinen eepos, – tuloksen mielisin määritellä: sydämellinen, tyven laatukuvasarja kahtena hiukan höllästi yhteenliittyvänä romaaninidoksena, ynnä siinä sivussa joukko hyvin kiteytettyjä miniatyyrejä pienten – joku isojenkin – lasten elämästä.
Ja näillä jälkimäisillä on laajin eepillinen kantavuus.
Vaaran maailma on rajamaana kaupungin ja maaseudun välillä: ulkonaisesti kaupunkia, sielultaan, sisäisiltä tarpeiltaan, tottumuksiltaan täyttä luonnonpiiriä.
Mutta ei ulkonaisestikaan oikeata nykyaikaista kaupunkia. Moni köyhäkin asuu oman katon alla ja viljelee omaa pelto- ja niittytilkkuaan, ja tämä omaisuus on, lähinnä sielun autuutta, rakkainta maailmassa. Monessa pihassa lehtii keväin koivu ja pihlaja, ja sauna – pienelävänkin suomalaisen rakas pyhityspaikka, jonka nykyaikainen ’kehitys’ on kaupungeissamme joko tuominnut pannaan tai muuttanut perhehuoneesta epäkodikkaaksi yleiseksi laitokseksi –, sauna savuaa lauantaisin ja väliin muulloinkin useassa mökissä. – Näemmepä Pakkalan kuvauksista vielä, etteivät keskikaupungin porvaritkaan ole aivan vieraantuneet maataloudesta: Montinilla esim. on kaupungin ulkopuolella ’kaukavainio’ jonka heinäsato käytetään omalle kotikarjalle.
Ehkä useimmat Vaaran miehistä ovat tai ovat olleet merimiehiä. Heidän lähtiessään aina uusille retkille jäävät talot peltoineen karjoineen – ne eivät ole parhaassakaan tapauksessa suuria – perheen hoiviin, jonka nuorempien ja vanhempienkin jäsenten lähtijä saa usein nähdä lähettävän laivalle viimeiset, hartaimmat hyvästelynsä ylhäältä talonsa katolta.. – Ken on jäänyt ’maakravuksi’, hän työskentelee joko timperinä tai muuna käsityöläisenä, ellei hänellä ole kyllin ammattia oman kodin hoidossa, – tai ellei hän ole aivan vailla kaikkea suojaa ja elämän ylläpitoa ’omasta takaa’, jolloin hän tavallisesti on perheineen aivan satunnaisen ansion varassa. Sellainenkin on monen osa.
Pakkalan elämänrunous liittyy varsinkin ensimäisissä Vaaran-kuvauksissa aineellisiin elämänharrastuksiin. Mutta hänen ’vaaralaisensa’ avaavat asiallisimpienkin kysymysten yhteydessä hänelle tietoisen hengenelämän ja kauniit sisäiset näköalat. Heillä kulkee ajatus aina elämän ja työn tahdissa, he eivät asetu vartavasten järkeilemään kysymyksistä, vaan antavat rehellisten kokemustensa ’alustaa’ ne ja tekevät luonnollisella älyllä johtopäätöksensä. He eivät ole vielä kaikenkarvaisten ’aatteitten’ ja ’virtausten’ kehittämiä yhdistysihmisiä, he ovat epäilemättä vanhanaikaisia, – minkä voinee sanoa nykyään merkitsevän samaa kuin: rehtejä, itsenäisiä luonteita. He pitävät oman kohtalonsa omissa käsissään, sikäli kuin se on ihmiselle sallittua; ja heille on yhteistä se, että pelko ja ahdistus salataan tyynen pinnan alle. Heillä ei ole seuroja ja kokouksia jokaista satunnaista ’harrastusta’ varten, vaan ytimeen käypiä keskusteluja elämänehdoista ystävien ja kylänmiesten kanssa, ei teattereita ja ’eläviä kuvia’, vaan koteja, joissa eletään todellisin tuntein. Heissä on pisara satuverta niin vanhemmissa kuin lapsissakin, ja usein runsas pisara; heidänkin kohtaloillaan on oma romantiikkansa, mutta yksilöllisen sielunelämän herättämä ja siihen elimellisesti liittyvä. Heissä on huumoria, hiljaista vaikka samalla usein tummasävyistä, sillä heissä piilee runsaasti salattua ja leppymätöntä temperamenttiä. Siten heidän luonnekuvansa yleensä muodostuvat vivahduksista, ei tosin sähköisen säkenöivistä, vaan vakuuttavista ja yksilöllisistä. – Mutta ehkä luonteenomaisinta Pakkalan henkilöille yleensä on elämän tarkastaminen uskonnollisesta näkökulmasta: kaikki inhimilliset suhteet heijastuvat heidän uskonnollisiin katsomuksiinsa. Ja he ajattelevat kaikki tärkeät ajatuksensa Jumalaan saakka: miten mikin teko ja ajatus on Jumalan mielen mukainen. Pakkalan runouden Jumala ei kuitenkaan liene ylen juro ja juhlallinen, vaan katsoo kai leppoisalla myhäilyllä sellaistakin ihmissydämen pyhää yksinkertaisuutta kuin Elsan, joka oli hyvillään siitä ettei Jumala tehnyt hänestä jonkun pikkuerheen takia huonoa ihmistä eikä sorakieltä, ’ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tahi hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti meneekin ohitse.’ (S. 48 Vaaralla’.)
Niin läheiset välit Jumalaansa on joskus Pakkalan ihmisillä, n. s. täysikäisilläkin.
Vaikka Vaaran yhteiskunnan pääsävynä ei olekaan merikaupungin luonne, niin kaikissa näissä kuvauksissa vallitsee kuitenkin se kuulaus, mikä on ominaista merenrannan ilmastolle. Kaikkiin esineihin on imeytynyt valoa ja ilmaa; se se kehittää ihmisistä untennäkijöitä, joiden sielunelämässä kangastukset ja kuvittelut merkitsevät paljon. Silti he pysyvät vaistoillaan ja katsomuksillaan kiinni elämän arki-arvoissa. Heissä on tavallisesti jotain voittoisaa luonnetta, kuten Vapussa (’Lapsia’), tuossa mielikuviensa kuljettamassa, joka sai taistella tiukasti saavuttaakseen arkisen elämän tottumuksen.
Ilmavuus on auttanut Pakkalaa ihmiskuvauksen ilmehikkyyteen. Kaikki tässä teossarjassa esiintyvät tyypit irtautuvat vivahdusrikkaina ja yksilöllisinä taustasta.
Ja yhteinen ilmapiiri se oikeastaan kokoo yhteen tämän tyyppipaljouden ’Vaaran’ henkilöistä ’Pikku ihmisiin’ asti: ne ovat syntyneet ja nähdyt saman taivaan alla. – Nämä romaanit ja novellikokoelmat liittyvät elimellisesti toisiinsa, täydentäen kukin puoleltaan kokonaiskuvaa ja avartaen sielullisia näkölinjoja. Kolmen ikäluokan elämän iloineen, taisteluineen, sortumisineen näemme tuossa sarjassa, – se on sekä ulkonaisesti että psykoloogisesti laajimpia kaunokirjallisia yrityksiä, mitä suomenkielellä on. Näemme vanhempien ikäluokan, joka elämän tiukkuudessa on taistellut itselleen askeettisen tyytymyksen, mutta kuitenkin jaksanut siinä säilyttää mielensä herkkyyden; sekä leikeissään ja totisissakin askareissaan viihtyvän lasten ikäluokan, jonka tyypillisimpien edustajien näemme vielä astuvan satujen ja mielikuvituksen vapailta tanhuoilta täysikäisten asemiin, niissä voimiensa ja luonteensa mukaan joko sortuakseen tai kestääkseen.
Teuvo Pakkalan ihmisillä, lapsilla niinkuin aikuisillakin, on jokaisella oma temperamenttinsä, joka myös vaikuttaa johdonmukaisesti hänen kohtaloonsa. Vaikka hän tässä teossarjassaan esittää etupäässä vain ’alempisäätyisiä’ yksilöitä, niin ihmeesti hän sentään on tavannut mitä vaihtelevimpia luonteita noista painostavassa hiljaisuudessa elävistä kansankerroksista; ja vaikka naissuku on lukuisammin edustettuna, niin miehenpuoletkin, joko he astuvat etualalle tai esiintyvät vain ohimennen, ovat selvin miehisin tuntomerkein luonnehditut. Näitä henkilökuvia luomassa on ollut yhtaikaa laajasti ja lämpöisesti sykkivän sydämen myötätunto ja älykäs psykoloogin näkemys.
Tuntuu kuin vanha Nikkilän isäntä olisi henkilöllisesti lähinnä kirjailijaa itseään. Hänen, vuoteeseensa kahlitun, köyhän ja raihnaisen miehen silmälle on elämä selkeentynyt kauemmas kuin kellekään hänen ympäristössään. Kovat koettelemukset ovat pusertaneet hänestä pois kaiken kauniin herkkäuskoisuuden ja hioneet hänen ajatuksensa leikkaavammaksi kuin muiden. Hän on tietoisin realisti nöyrien uskovaisten ja epävarmojen puoliuskovaisten keskellä. Hänet on elämä ajanut epäilykseen, mutta hänellä on liian avara sydän, jotta hänestä olisi voinut tulla kyynikko tai kieltäjä. Ja vaikka hän ei ollut saanut hyvän uskon lahjaa, oli hänellä uskollista hyvää tahtoa ehkä enemmän kuin kenessäkään. Hänen mietteistään kohoaa ensi kerran Pakkalan teoksissa voimakas kohtalontunto esiin: kuolema noutaa kyllä ne, jotka eivät halua ja joiden ei suinkaan ulkonaisen ahdistuksen takia tarvitsisi lähteä; ’mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan ... en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa ... tapan vainkin ... no en sentään ... mene, saat mennä ... eläpä menekään. Sitä ilvettä oli pitänyt hänenkin kanssaan siitä saakka kun hän sieltä laivatelineiltä putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut... Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen...’ – Ei ihme, että Nikkilä tulee teroittaneeksi silmänsä ja ajatuksensa erityisesti myös yhteiskunnan etuoikeutettuja vastaan ja ettei hän aivan sokeasti luota heidän ’hyväntahtoisuuteensakaan’ (kuten ’Vaaralla’ s. 228 ja seur.). Aina kun hän ajattelee varsinkin nuoren polven kohtaloita ja keskustelee niistä vanhempien kanssa, nousee ’parempien ihmisten’ maailma hänen nähtäviinsä hävittävänä valtana, jonka uhriksi joutumasta Jumalakaan ei aina pelasta – ei edes niitä, jotka ihmisten mielestä ovat valioita lasten joukossa. (’Elsa’ s. 11 ja seur.). – Mutta hänen elämäntuntonsa on lopultakin myönteinen, vaikka alistunut. Seesteinen hymy kasvoillaan hän usein puhelee sairasvuoteeltaan ’leikin viistoon,’ äänensävyllä, joka lämmittää ja rohkaisee, – vaikka hienolla salaivallakin toisinaan. – Kuta kipeämpänä tuska jäytää sydäntä, sitä syvemmälle siinä rakkauskin juurtuu. Millä osanotolla tuo lempeä vanhus omien vaivojensakin keskellä viime hetkiinsä saakka seuraa ympäristönsä taistelua, millä hellyydellä hän on aina altis asettumaan lapsiin nähden siihen asemaan, mihin nämä kulloistenkin tarpeidensa mukaan hänet asettavat – isän, uskotun, tai vaikkapa leikkitoverin! Ja millä sydämen vilpittömyydellä hän lausuukaan lähtönsä edellä ikäänkuin testamentikseen nuo koruttomat sanat: ’Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella...’ Ne vaikuttavat vielä Nikkilän kuoltuakin pistävänä piikkinä monen hurskaan omaantuntoon, joka tietää täyttäneensä puhtaammin uskon kuin rakkauden lain. Ja vain sellainen uskonkiivailija kuin Korhonen voi sokeudessaan lukea Nikkilälle synniksi hänen epäilyksensä.
Kirpeä katse yhteiskuntaan nähden yhdistää Nikkilää ja Vimparia. Vimpari, turvattomista turvattomin, ei kuitenkaan älyllisesti hallitse sitä tuskan voimaa, mikä kuohuu hänen sisällään. Hän purkaa sanoiksi välittömän kokemuksensa, hän edustaa mieskohtaisesti syyttävää yhteiskunnallista ivaa. Tässä rehellisessä kunnon miehessä, joka perheineen saa ajelehtia maailman jaloissa, kunnes kupertuu ensimäisenä onnellisena päivänään lumikinokseen selässään viinalekkeri ja leipäpinkka, hänessä hautuvat katkerat, mutta perin kohtuulliset ajatukset vallitsevaa oikeutta ja järjestystä vastaan. Hän puhuu sydämensä kyllyydestä, niin että voimakkaimmissa paikoin johtuvat mieleen Jobin yksinpuhelut, ja hän löytää tilaisuuden sattuessa suuhunsa sanoja, joiden luulisi hellyttävän kiviä (esim. ’Vaaralla’ s. 206–7). Ihmisten talleissa ja saunoissa hän pitää perhettään yllä miten milloinkin jaksaa ja voi. Ymmärtää hyvin, että sellaisessa surkeudessa kahinaakin ja kahnausta syntyy ja että vieläkin paremmanlaatuinen mies kuin Vimpari sattuisi joskus ’kylläyksissään hotaisemaan’, sanalla. Mutta katkeruus ei ole suinkaan ainoa asukas hänen sydämessään. Niin haikeata surua ihmisten turvattomuudesta ja niin avaraa onnentajuntaa, sellaista oikeamielisyyttä ja kiitollisuutta vähästä kuin mitä hän antaa ilmi itsestään (varsinkin luvut IX ja XI ’Vaaralla’) ei usein tapaa niissä, jotka ovat tottuneet kaunopuheisemmin tulkitsemaan mieltään. Hänen loppunsa – se, että se sai tapahtua niin harvinaisessa onnentunnossa ja niin ehyessä uskossa kaikkivallan hyvyyteen (s. 231–3 ’Elsassa’) – on sitä tragikomediaa, joka vain hellyttää tunteita. – Älyltään hän jäi kuin jäikin lapsen kannalle. Kuten järjestään vaaralaiset, oli Vimparikin syvästi uskonnollinen – omalla tavallaan. Ei sillä tavoin kuin Nikkilä, joka ei antanut uskon vangita epäilevää ja tutkivaa ajatustaan. Päinvastoin, juuri Nikkilän kohtalon hänkin yksinkertaisuudessaan arvioi varoittavaksi esimerkiksi lapsenuskon menettämisestä. – Kuitenkin kaikitenkin: uskossaan Vimparikin tuli autuaaksi, – jos uskoo vainajan olevan siltään autuas –; olisi vain suonut hänen uskonsa tulevan toteen jo täällä elämässä hänen ja hänen poloisen perikuntansa kohdalle.
Temperamentiltään enimmän Nikkilän sukua on Latun emäntä, toimekas, suorasukainen, vaimoihmisistä arvojen arviointiin taipuvin. Hänelläkin on kyllä toivo Jumalassa, mikä tulee näkyviin etupäässä milloin hän seisoo sellaisen luonnonilmiön edessä kuin riehakkaan Liisa-tyttärensä, – kts. esimerkiksi etevää piiskaamiskohtausta s. 63 ja seur. ’Vaaralla’. Mutta hänellä on vapaa katse ja vaistomaisesti loogillinen ajatus; eikä hänen avara mielensä salli hänen pysähtyä epäilykseen paremmin tyttärensä kuin Nikkilänkään lopullisesta taivaskelpoisuudesta. Ja kun muut ihmiskurjuuden edessä siirtävät sen syyt Jumalan ’tutkimattomaan viisauteen’, nousee Latun emännän toimelias inhimillisyys sellaista selitystä vastaan: hän tahtoo päästää Jumalan, mutta sitoa ihmisen vastuunalaisuuteen omasta kohtalostaan. Hänen voimakas yhteiskunnallinen tunteensa kieltää häntä jättämästä kaikkea Herran haltuun; se päinvastoin vaatii häntä terävästi arvostelemaan ihmisten sekaantumista Jumalan omiin tehtäviin, silloin kun heillä vielä olisi kyllin järjestämistä omassa keskinäisessä elämässään ja laiminlyöntejä omallatunnollaan. Niinpä kun hän näkee sen surkeuden, että teeskentelevät rouvasihmiset, jotka eivät pane tikkua ristiin lieventääkseen lähintä hätää, innoittelevat Ovambo-neekerien ’pelastamiseksi’, vieläpä sen asian eteen ovat kärkkäät viekoittelemaan köyhältä hänen vähäisimmän jouluilonsa – muka Jumalan kunniaksi! –, silloin kuohahtaa Latun emännän sisu ja hän paukauttaa suustaan rehelliset sanat mokomaa autuudenkeinottelua vastaan.
Latun emännässäkin elää tietoisena sosiaalisten vastakohtien tajunta sekä tunto omasta sorronalaisuudesta. Mutta vaaralaiset ovat oppineet paljon hiljaisina kestämään, eivätkä he hevin nöyrry menemään suurellisten tylyille oville hätäänsä valittamaan. He ymmärtävät, että heidän ’pienten eläjäin’ on parasta turvautua toisiinsa. Tämä vähäosaisten keskinäinen veljeys on lohdullisimpia ja kantavimpia tunteita heidän elämässään; sekin osaltaan lieventää Pakkalan kuvausten kirpeyttä ja tekee ne niin laajasti inhimillisiksi. – Tästä avuliaisuudesta – ja vielä enemmän: luonteensa arvon mukaisesta suhtautumisesta ’langenneihin’, kuten Elsaan s. 240 ’Elsassa’ – Latun emäntä antaa mitä kauneimpia todisteita kaksoisromaanissa. Ja hänpä se ehkä onkin pätevin lausumaan erään teoksen aatteeseen nähden keskittävimpiä loppurepliikkejä, joka ilmaisee vaaralaisten tajunnan oikeasta kristillisestä mielialasta, mutta samalla on oikeutettu syytös heitä itseäänkin vastaan: ’– – Rukoilla niidenkin edestä, jotka meille pahaa tekevät, – niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?’
Alistuvaista, vilpitöntä hurskautta on enimmän Nikkilän emännässä ja Viion leskessä. He ovat saaneet itsestään juuritetuksi pois sangen vähiin kaiken tyytymättömyyden. Ja heidän kestävyytensä onkin ihmeteltävä.
Nikkilän emännällä esim. on kerran taas edessään joku ainaisia ’nikaroitaan’: verolasku à 3 mk. 28 p. ’Vaaralla’ s. 7 ja seur. kuvastuvat hänen tästä johtuvat mielenliikkeensä erittäin selkeinä, tyyntyen aina hetkeksi tuohon lohduttautumiseen, joka hänellä on oljenkortena: ’Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole mitään hätää.’ Naapureista on yhden toimeentulo ’kuin kerjäläisen nuttu: reikä rikkeimen vieressä’, ja toisella ’ei ole pennin pölyä’. Niin häätyy emäntä pitkien empimisien jälkeen kaupungille, Karenin rouvalta pyytämään lainaa. Tämän retken esitys on Pakkalan ihmiskuvauksen kantavimpia voittoja. Nikkilän emännässä, kuten vaaralaisissa yleensä, vanhoissakin, on paljon kuvittelijaa; kuinka syvästi inhimillinen onkaan hänen kuvittelunsa retken onnistumisesta (s. 15)! Ja kuinka vilkkaasti vaihtelevatkaan hänen sydämensä tunteet häpeästä ylpeään suuttumukseen ja mielenkarvauteen, kun kopea rouva oli parilla töykeällä lauseella torjunut hänet luotaan! ’Vähäkai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö minä olen! – jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta kävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat [nim. verojen rästikantoa ”rumputtaen”].’ Kun hänen sisunsa on aikansa lainehtinut, laantuen kotona työssä hetkiseksi alakuloisuudeksi, se tyyntyy jälleen lopulta: ’No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi nuljahtamaan!’ Eikä se kumma tapahdu nytkään. – Laajemmin kuin tällä retkellä, suorastaanpa kapinallisesti, kuohahtaa hänen luontonsa toisella kertaa. Kun edellämainittu lahkolais-kiivailija Korhonen epää Nikkilän paareilla levätessä vainajalta pääsyn taivaaseen, nousee jo hiljaisen lesken mieli sellaista, armojärjestystä vastaan: ’Tuskin Nikkilä taivaaseen kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä olet!’ – Tämän vanhan Nikkiläin avioparin kuvaus on valaistu kyynelöittävällä huumorilla, joka tulee surevasta ja myhäilevästä mielestä. Emäntä-polon uskon asettaa hänen kohtalonsa varmaan kovimmalle koetukselle silloin kun hän yksinjääneenä saa lähteä oman kattonsakin alta maailmalle, huutolaiseksi. Onnellisinta hänelle silloin, ettei hän enää jaksa täysin tajuta tapahtumia.
Viion leski taas on alusta loppuun nöyryydestään hairahtumaton. Joskus hänelläkin on ’kaikkialla umpi edessä’, kun hän harhautuu ajatuksellaan hakemaan selvitystä ihmiskohtaloihin, – varsinkin, miksi ’parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä’, vaan köyhien lapsista tulee... Mutta kuuliainen usko Jumalan lopulliseen hyvyyteen on se ilma, jota hengittämättä hän ei voi elää, – ja hänen ainoa toteutunut onnensa maailmassa. Ja hänen nöyryytensä suurenee sitä mukaa kuin elämäntaakka tulee painavammaksi. Ei edes Elsan, hänen silmäteränsä, sortuminen herätä hänen kukistetussa mielessään muuta kuin huokauksen: ’Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit!’ Hänen ajallinen kohtalonsa oli melkein epäinhimillisen iloton, siinä kai selitys hänen hurskautensa nuhteettomuuteen.
Niin läheisiksi kuin nämä täysikasvuiset ihmiset tulevatkin meille Pakkalan taiteen välityksellä, niin pysyvimmin jää mielessämme kuitenkin Vaaran lapsimaailma elämään. Lasten elämän runoilijana Pakkala on meillä niin sanoen ulkopuolella kilpailun, enkä tiedä voiko koko maailmankirjallisuus tuoda tältä alalta esiin hienosyisempää ja samalla psykologialtaan kantavampaa runoutta.
Voipa sanoa, että puheenalaisissa romaaneissakin vanhemmat esiintyvät etupäässä suhteissaan lapsiin. Varsinkin tyttölapsilla, joiden elämä on antanut Pakkalalle useimmat ja hedelmällisimmät herätteet, on vakituiset uskottunsa vanhoissa miehissä; ja nämäpä heitä parhaiten ymmärtävätkin. Niin on kuvaavaa Nikkilän tyven huumori, jolla hän (s. 72 ’Vaaralla’) puhuu Latun Liisasta, samoinkuin Tepon isännän suhtautuminen tähän huimaan sankaritar-luonteeseen. Nikkilää pitää varsinaisemmin Viion Elsa uskottunaan; heidän kaunis suhteensa täyttää muutamia näiden romaanien hartaimpia sivuja.
Lasten elämän kuvaus on näissä romaaneissa ’Lapsuuden muistoihin’ verraten jo paljon sisäisempää. Liikkumistilaakin on väljemmältä, ja vaaralaisten sentään jo hiukan paremmat elämänehdot antavat vapautuneemman sävyn kertomukselle. Vielä tosin monet pojat ja tyttöset käyvät kerjuulla ja melkeinpä kaikki järjestään ainakin jouluavuilla kaupungilla, mutta vauraampien lapset ovat heillä tehokkaana apuna alkavassa ’elämäntaistelussa’; se seikka vaikuttaa lohdullisena tuntona synkimmissäkin kohdin. Eri ’sukupuolten’, poikien ja tyttöjen välit, niin sotaisina kuin ne paikoin näkyvätkin, ovat myös pohjaltaan sangen siskokselliset ja viehättävät. Molemmilla on raikasta sankariuden ihailua verissään ja leikit ja muut vapaaharrastukset vetävät heitä aina eripuraisuudenkin jälkeen yhteen. He tuntevat kaksi kauhua, joista rukoilevat Jumalaa säästämään heitä: että heistä tulisi joko ’huonoja ihmisiä’ tai sorakieliä – molemmat yhtä kauhistuttavia. Heissä on yleensä kaikissa oraalla luja ja uskollinen luonne, eikä se monessa pääsekään lopullisesti pilaantumaan. He saattavat tavallisessa olossaan tuntua hennoilta ja taipuisilta – kuten Viion Elsa, traagillisin hahmo heidän joukossaan, – mutta kohtalon koetuksissa he ilmaisevat sisua ja luonteen ylemmyyttä.
Täydelliset elämäkerrat Pakkala on esittänyt kolmesta neljästä Vaaran lapsesta. Tyttölapset ovat etualalla, kuten jo huomautettu. Ne ovatkin harvinaisen mieltäkiinnittäviä, – samaan huomioon näkyy tulleen Saara Wacklin, joka (’Satasessa muistelmia Pohjanmaalta’) kertoo useita esimerkkejä heidän neuvokkaasta rohkeudestaan.
Sitä ominaisuutta – rajuuteen ja itsepäisyyteen liittyneenä – on eniten Latun Liisassa. Hän on omintakeisimpia kaikista Pakkalan ja varmaan koko kirjallisuutemme naisluonteista. Lapsena oikea äitinsä tyttö: kaikkien Vaaran poikien kauhu, yltiöpäinen ’poikatyttö’, mutta kuitenkin perin oikeudentuntoinen ja puhdas mieleltään. Milloin hänen äksyytensä näyttää voittamattomalta, ei tarvitse muuta kuin uhata: ’sinusta tulee huono ihminen!’, niin hän on masennettu pitkäksi toviksi. Piiskaamisjuttu syineen seurauksineen (’Vaaralla’ ss. 58–80) kokoaa nähtäviimme Liisan luonteen täydessä laajuudessaan: ensinnä amatsooniruhtinattaren urheutta riihattomia vandaaleja vastaan, jotka hävittävät tyttöjen kauniit leikit; sitten, tuomio-ja rangaistusistuimen edessä, syyttömän ylpeyttä, neitseellisen tunteen hätää ja häpeää kun piiskataan pojanturjakkeen nähden, halveksuntaa raukkamaista vihollista vastaan, parkaisevaa vihaa kärsitystä vääryydestä; vihdoin ’arestissa’ ja sieltä päästyä sielunhätää, mielen sulautumista haikeaan suruun, jossa ei tunnu jälkeäkään paatumuksesta, sekä sovituksen kaipuuta, – kaikki nämä tunteet elävät pakahduttavina hänen sydämessään. Hän käyttää mielellään oman käden oikeutta, mutta yleensä erittäin jalomielisesti, sitä todistaa suuremmoisesti eräskin tähän samaan juttuun liittyvä välikohtaus s. 77. Ja sanan käytössä hän on niinikään tepsivämpi kuin kukaan hänen ystävistään tai vastustajistaan nuorten joukossa.
Nikkilän arviointi, ettei Liisasta tule huonompi ihminen kuin oli äitinsä, rajupää hänkin muinoin, käy aivan toteen. Vuosien mukana hänestä vastoin yleistä mielipidettä ja tuomiota kasvaa ikäpolvensa laajin ja voimakkain yksilöllisyys; aktiivisuus, joka hänessä on äidinperintöä, tulee yhä laajenevassa mitassa hänen lähimäistensä hyväksi; hän on aikaihmisenä muiden tuki kuten lasnakin, ja rehellisellä aristelemattomuudellaan hän julistaa totuutta niin sanassa kuin teossa. Tehokkaimmin hänen siveellinen kiivautensa purkautuu ilmi siinä etevästi kuvatussa huutokauppatilaisuudessa (’Elsan’ XV luku), missä Liisa on tuomassa huutolaiseksi Viion Elsan ja Montinin Jorin poikaa ja missä tämä Jori itse on piiriherrain joukossa toimitusta seuraamassa:
’Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan.
Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:
– Äiti, äiti, äiti...
Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja piirimiehet hypähtivät istuallaan.
– Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat! kuului voimakas ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin.
Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona itkemässä lapset sylissään.’
Muuten hän on pohjapiirustukseltaan sama Liisa, sama ’tuulenajama’ alusta loppuun; hänen vuorosanansa aina yhtä vaihtelevasti virittyvät, milloin peloittavan purevat, milloin huumorista yltäkylläiset tai joskus melkein kyyneliin puhkeavat, itkunko vai elämänriemun kyyneliin, sitä hän ei tietäisi selittää itsekään. – Hänen rosoinen luonteensa varjeli hänet onnettomuudesta varmemmin kuin hänen tasaisemmat suojattinsa Elsan ja Ojanniemen Marin, häneen ei pintapuolinen katse osannut mieltyä; senvuoksi hän säästyikin terveeseen kotionneen, jonka hän täysin ansaitsi. Ja kuvaavaa oli, että hän sai miehekseen Tepon Iikan, jonka lavat olivat kerrankin saaneet tuta hänen tiukan kätensä muokkausta.
– Hyvin Viion Elsa ja Ojanniemen Marikin ansaitsisivat yhtäläisen onnen. Mutta heidän kumpaisenkin osaksi tuli tuo liian tavallinen ’orvokinkohtalo’, josta Fröding runoili:
- – – det som drömmer vackrast och det som blickar mildast,
- brutalast och vildast
- skall brytas mot jord och besudlas med mull.
Viion Elsa, jonka elämänkulun on tarkoitus keskittää varsinaiseksi romaaniksi hänen nimellään ristitty teos, ei langennut sisäisesti: hän ei langennut pois ainokaisesta tunteestaan. – Ojanniemen Marin lankeemus sitävastoin oli täydellinen. Hän, lapsena hento, enkelikasvoinen tyttö, jonka mieli on täysikasvuiseksi saakka yhtä viaton kuin ne kuninkaanpojanmorsian- ja enkelileikit, joita Kyttösillan luona leikittiin joukolla, hän sortuu vaaralaisen pojan uhrina. Vimparin Aappo on syyttävin säätykierto-ilmiö Pakkalan tuotannossa: hän kohoaa kerjuripojasta rikkaan rouva Karenin kasvatiksi, alkaa pienen koti-ikävän haihduttua mukautua, tottuu ’säätyynsä’, alkaa hienostella, omaksuu tavallisia herraspojan vapauksia. Näiden vapauksien tuloksena on – kai muun muassa – Marin toivoton synnintie, jolla hänen edeltäjinään näemme Vaaralla Tolpan Annan (s. 33) y. m. ’huonoja ihmisiä’. Ajoittaisista valon pilkahduksista ja parannuksen kaipuusta huolimatta hänen kohtalonsa painuu pimeyteen. Viiltävää ivaa on siinä kuvauksessa ’Elsan’ loppusivuilla, missä kerrotaan kuinka Aappo Vimpari – nyt ’ylösotettu’ pappi ja nuori kunniallinen aviomies – sekä Ojanniemen Mari lähtevät matkaan ’samassa junassa – eri teitä, Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla evästettynä.’
Mari ei ole tietoinen tahtoihminen kuten Latun Liisa, hänessä on paljon bajadeeriluonnetta. Sitä ei taas Viion Elsassa ole vähintäkään, siksi hänen kohtalonsa on muutakin kuin surullinen, se on kipeästi traagillinen. Hänenkin suhteensa vanha Nikkilä näki kauemmas kuin muut. Hän ei pidä terveenä eikä aivan kristillisenäkään sitä Viion lesken luottamusta, että ’kyllä jumala varjelee hänen tyttärensä’. Nikkilän huoli Elsasta oli kuin aavistus, jonka piti käydä toteen.
Minkä herttaisen puhtaan tyttökuvan Elsasta luovatkaan hänen enkelileikkinsä (s. 90 ’Vaaralla’), hänen haastelunsa äidin ja Nikkilä-ystävän kanssa, hänen haaveensa, hänen suhtautumisensa Jumalaan! Hän täyttää kangastus-näyillään ja mietteillään suuren osan näiden romaanien alaa ja tuo siihen omien satu-unelmiensa autereisen, melkein myyttejä luovan ilmakehän. – Kirjailija on kyllä antanut hänelle ehkä jo ’Vaaralla’-romaanissa liian paljon tilaa ja varsinkin ’Elsassa’ hänen tunteidensa erittely on liiallinen, – mutta hyvin ymmärtää, että hänen kuvailemisensa on ollut suuri viehätys Pakkalanluontoiselle kirjailijalle.
Elsaan jos keneenkä Vaaran omapäisten lasten vanhemmat mielihyvällä viittaavat, kun on opastettava näitä parempaan. ’Ota sinä esimerkkiä Viion Elsasta’, kehoitetaan Latun Liisaakin. ’Se Elsa on erinomainen lapsi. Harvassa niitä on sellaisia. Kyllä se ei tee mitään missä olisi moitteelle sijaa. Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen katselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee sen tuumia.’ Mutta sitten johdutaan ennusteluihin jotka käyvät tavalliseen, ehkä suuressa määrin kokemukselliseenkin suuntaan: ’Vaan ei se mahdakkaan kauvan elää, se on liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana ja viattomana. – Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.’
Kun tuntee Elsan tarinan, niin tämä viime lausuma kuulostaa kuin sala-ivalta poloista, hurskasta Viion leskeä kohtaan. Työhön ja Jumalanpelkoon hän kyllä osaa kasvattaa tyttärensä, mutta hän kasvattaa liian varoen – ja liian herkkäuskoisesti. Tytöstäkin tulee liian herkkäuskoinen ja ylimaallisen kaunis. Hän kasvaa paratiisia varten, missä käärmekin on vilpitön, enemmän kuin meidän petollista maailmaamme varten. Hän ei saa tilaisuutta karaistumaan ulkoilmassa, ennenkuin elämän raakuus koskettaa hänen terälehtiinsä. Eikä Jumala kutsu häntä luokseen ajoissa.
Ojanniemen Mari kulkee Elsan edellä sitä laveata hetkenonnen ja alennuksen tietä, jolla hänkin joutuu juuri puhkeavassa keväässään suorittamaan kierroksensa. Mari käy sitä luontonsa ylivoimaisten taipumusten vetämänä; Elsa joutuu sille kokemattomuutensa pettämänä, mutta jättää sen, alistuen uskollisesti luonteensa määräämään kohtaloon. Hän kiintyy tunteellaan ratkaisevasti Montinin Joriin, viettelijäänsä, ja antautuu luottavaisena rakkaudelleen. Kun hän tajuaa onnettomuutensa, silloin vasta hänen sisäinen arvonsa tulee oikein näkyviin. Hän jää sydämessään äärimäiseen saakka uskolliseksi ensi tunteelleen, – Viioska tunsi Elsalla olevan ’hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin kiinteästi ja koko sydämestään’ – ja huomattuaan lopultakin luottamuksensa pilkatuksi, hän jaksaa säilyttää tunteensa nuhteettomuuden ja pysyä omien sisäisten vaatimustensa tasalla. Hänen sisäistä elämäänsä tänä koettelemusten aikana valaisee surun ja nöyryyden kauneus, hän sälyttää omille hartioilleen syyn lapsensa orpouteen ja äitinsä murheeseen; mutta hän kestää itsetietoisena ihmisten pilkan ja tylyyden, ja hän osaa suhtautua ympäristöönsä tarpeen tullen ylpeydelläkin, mikä osoittaa hänen ottaneen täysin omalle vastuulleen asemansa. ’Kirkoittelu’-luvussa tämä itsetietoisuus, jota ensi näkemältä ei uskoisi Elsassa olevan, purkautuu jyrkimmin, ja tämä (XI) luku on Elsan psykologian voimakkaimpia nousukohtia. Siitä kivahtaa joku Elsan terävimpiä arvosteluja ’maailmasta’, kuten: ’Kyllä ne ovat hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän yläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tai vähänkin alakynteen, niin suu on irvillään ja pirullinen hymy huulilla’; sama tunto toistuu myöhemmin viileämpänä, vaikka yhtä leppymättömänä: ’Te sanotte’, – lausuu Elsa äidilleen –, ’että ihmisetkin saavat aihetta sanoa minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua kuten kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. – – Ei kissa kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen.’ Ja kirjailija vahvistaa tarpeeksi puhuvilla esimerkeillä tätä Elsan syvästi koettua ihmissielun näkemystä.
Meidän myötätuntomme pysyy loppuun saakka ehyenä Elsan puolella. Kuitenkin nousee mielessä epäilys: eikö Elsan uskollisuus tunteelleen Jorin-laista raukkaa kohtaan ole sairautta? eikö hän aseta itselleen vaatimuksia, joiden ei tarvitse kestää todellisessa elämässä? Hänet säästäisi kuolemalta niin mielellään Erkki Tuiralle, joka on miehekäs ja ehyt luonne ja jonka – onnettomuudeksi liian myöhään ilmi tuleva – rakkaus Elsaan vaikuttaa kuin lupauksena keskellä elämän murhenäytelmää. – Mutta tekijä voi viitata siihen, että Elsa, joka mielessään kyllä vastaa lämpimästi Tuiran tunteisiin, asettuu ratkaisussaan Tuiran oikeuden kannalle saada omakseen ehyt ja koskematon rakkaus, että hän siis hylkää kunnon kosijansa oman oikeudentuntonsa vaatimuksesta. Lopullisesti saamme kuin saammekin tyytyä siihen Elsan uskoon, että hän päätöksellään välttää tekemästä ’suurimman vääryyden Tuiraa kohtaan’.
Herkemmällä mielellä luotua kuvaa nuoresta tytöstä kuin Elsa meillä ei liene kirjallisuudessamme. Kirjailija Pakkalalle ja hänen tyypillisimmille henkilöilleen on ominaista mielen lämpö, joka voi muuttua sekä tulisuudeksi että hempeydeksi. Usein käy niin, että mikä heissä lapsena vaikuttaa raikkaalta ja viehättävältä, se tuntuu heidän varttuneemmalla iällään liian hempeän kauniilta: he ovat ehtineet temperamentiltään kypsyä, mutta elävät mielellään yhä lapsuutensa mielikuvissa. Tämä koskee varsinkin Elsan kuvausta. Hänen rakkaudessaan on vähän vivahduksia, – tai hän ei tapaa sille yhtä yksilöllisen varmoja ilmeitä kuin muille sielunliikkeilleen. Niin esim. luonnonromantiikka s. 138 tulkitsee hyvin väljähtyneesti hänen tunnettaan, joka monin muinkin paikoin ’Elsassa’ kärsii poutaa, ohenee. – Onpa nuorissa miehissäkin – sekä Erkki Tuirassa että Risto Kivisessä – heidän (’Elsan’ IX:n luvun kapakkakuvauksessa) osoittamastaan miehevyydestä huolimatta piirtonen hentomielisyyttä.
Ainainen köyhyys ja tragiikka ei näissä romaaneissa tule näkyviin harmaana, sillä kirjailijalla on rikkaat taidekeinot. Yksinpä Vimparien vaivaiseen elämään sädehtii sydämellisen runouden valaistusta, joskus huumorinkin pilkettä. Ulkonaisesti ahtaankaan ihmiskohtalon kuvaus ei enää vaikuta ahtaalta, kun siinä on niin vapaat sielulliset näkölinjat kuin Pakkalan ihmisillä yleensä. Onpa kirjailija sitäpaitsi jättänyt ’Elsassa’ ulkonaisenkin perspektiivin avoimeksi; sen loppukohtauksessa nuorimman polven edustajien saapuminen käsikädessä on kuin viittaus sovittavaan tulevaisuuteen. Ja tuntuu kuin vaaralaiset olisivat lopultakin lisänneet voittona yhteiseen henkiseen pääomaansa paljon: tietoisen tunnon ihmiskohtaloista.
Tällainen tunto se vähitellen antaa heille sisäisen ylemmyyden rikkaitten ja etuoikeutettujen verroilla. Näille jälkimäisille ei koskaan tule tilinteon pakkoa, eivätkä he vapaaehtoisesti antaudu siihen. Se on heidän elämänsä sokeus.
Tältä kannalta näiden kuvausten kriitillisyys yläluokkaa kohtaan saa suurimman kantavuutensa. Yläluokkalaiset eivät jää ainoastaan omaltatunnoltaan tylsemmiksi, vaan – siellä täällä annettujen viitteiden mukaan – muutenkin sielunelämältään vaivaisemmiksi yhteiskunnan jäseniksi.
Porvarismaailma on, kuten jo ennen huomautettu, nähty vain Vaaralta käsin. Mutta vaaralaiset eivät muodosta puoluetta, eikä ’porvareita’ siis katsota puoluesilmillä silloinkaan kun heidät nähdään kunnottomiksi. Latun emännän vihjaus ’herrassukuun’ (siv. 36 ’Vaaralla’) on luultavasti aivan paikallaan; tylyyden ja hassun pikkumaisuuden näkeminen Karenin rouvan käyttäytymisessä Nikkilän emäntää kohtaan, hänen ajatuksissaan Vimparin ulkonäöstä ja Viion lesken ’syntisestä joulupuurosta’ ei vähennä luottamusta Pakkalan ihmiskuvaukseen; rouvain käynti köyhien luona (s. 141 ja seur. ’Vaaralla’) sekä heidän kaukomielinen huolensa mustista pakanoista (s. 191 ja seur.) on tehokasta ivaa, tehokasta siksi että se on niin tuhannesti tunnettua; Vimparin pyhävihaiset sanat komesrooti Tikleenille ja Nikkilän hiljainen epäilys Montinin rouvan tunnollisuudesta lehmäkaupoissa eivät ole proletaarin nulikkamaista ilkuntaa porvarien viheliäisyydelle, vaan tosiallisia huomioita; ja koko ’Elsan’ läpikäyvä moraalinenkin luokkavastakohtaisuus on näkökohta, jonka merkitseminen osoittaa vain oikeata vaistoa, ei mitään epätaiteellista harrastusta. – Pakkalan kriitillisyyttä yläluokkaa kohtaan – siinä missä se esiintyy erikoisena etuoikeutettuna ’ylempänä’ säätynä – ei voi sanoa miksikään ennakolliseksi tarkoitteluksi. Jos hänen kuvauksensa taiteellisuudestaan huolimatta vaikuttavat joskus voimakkaana saarnana, niin se on tietysti ominaisuus, josta on iloittava. Pakkala laskee rehellisesti myötätuntonsa lisäpainoksi niiden puoleiseen vaakakuppiin, joissa hän on löytänyt enemmän sisäisiä elämänarvoja. Sitäpaitsi hänen näkemyksensä on, kuten ennen sanottu, sangen tasapuolinen: hän näkee ’porvareissa’ myös kunnon ihmisiä (kuten Lindbomin patruunan, s. 10 ’Vaaralla’); hän näkee myös vaaralaisissa pirullisuutta ja tylyyttä – ’maailman mieli’ esim. ’langenneista’ puhkeaa sielläkin, helposti pahansuovaksi ivaksi, kts. ’Elsa’ s. 176–7 – ja uskonkiihko saa Korhosessa töykeän edustajansa. Eikä voi syyttää yksinomaan ylempää säätyä siitä, että Vimparin Aaposta tulee lurjus ja teeskentelijä, – jos kohta Vimpari itsekään ei mahda paljoa lapsilaumansa kasvatukseen ja jos kohta Karenin rouva ei tunnu olevan ensinkään omiaan kasvattamaan pojan hyvistä taipumuksista raitista luonnetta.
Se elämänihanne, mikä tuntuu parhaiten vastaavan vaaralaisten kuvitelmaa onnesta, ei varmaankaan ole uusiaikaisen sosialismin muovailema, vaan pikemmin tasapainoisesti porvarillinen, yksilöllisyyttä suosiva ja työteliäs.
Esikoisteoksiin verraten jo ’Vaaralla’-romaanissa on erityisesti huomattavaa syventynyt sisäisyys. Kuitenkaan se ei varsinaisesti ole aatteellinen romaani valtavine vastakohtineen, se on vain sarja ’kuvia laitakaupungilta.’ Ja niin paljon kuin siinä onkin surua sekä ankaria kontrasteja – kuten Elsan heleitten unelmain ja Tolpan Annan kurjuuden, sivuilla 32 ja 33 –, niin yleissävyltään sitä voi kuitenkin sanoa melkein idylliseksi: se on täynnä herkkää lyyrillistä mielialaa. Lasten lentävä kuvittelukyky, heidän mielijohteensa ja leikkinsä tuovat aina virkeän tuulahduksen, kun alkaa tuntua painostavalta. Laatukuvien vaihtelevaisuus korvaa sen mielenkiinnon, minkä varmempi suunnitelmanmukaisuus olisi tuonut mukanaan.
’Elsa’ on edellistä sekä keskitetympi että sielullisesti yksilöistyneempi. Jo alunpitäen se on tumma ja kohtalontuntoinen, talvitunnelma siv. 15 on kuin täynnä aavistusta. – Mielenliikuntojen vaihtelevaisuus pyrkii siinä yhä enemmän ilmi välähtelevissä vuorolauseissa. – Ja yhteiskunnallisten joukkovastakohtien rinnalle kärjistyvät yhä merkitsevämpinä yksilölliseetilliset sekä uskonnolliset ristiriidat. Pakkalalla muodostuu henkilöitten elämänkatsomus ehkä välittömämmin kuin kellään kirjailijoistamme – välittömämmin kuin esim. Järnefeltillä – näkemysten ja kokemusten pohjalla. Hänen ihmisensä eivät muodostele uskontunnustuksiaan saivartelemalla, he ovat temperamentti-ihmisiä ja heillä on kestävät tunteet. Siitä varsinkin ’Elsan’ ihmisluonteiden elävyys.
’Elsakaan’ ei sentään ole siinä määrin keskitetty romaani, että vain yksi elämäntarina juoksisi sen yhdistävänä lankana. Siinä on lavea ja voimakas pohjavirta, joka kuljettaa vieläkin mukanaan useimmat edellisessä kirjassa alkaneista ihmiskohtaloista. Siinäkin on päähenkilönä oikeastaan koko ’Vaaran’ kansa. Mutta vauhti on huomattavasti kiinnittynyt; niin varsinkin IV:stä luvusta alkaen, joka on erinomainen valmistelu Elsan murhenäytelmään, – II ja III luku kulkevat vielä verrattain matalalla, joskus liian korkeallakin tyttömäisissä haaveissa. Etempänä ovat kuvaustaidon tai psykologian nousukohtia luonnon- ja laatukuvat V:n ja IX:n luvun alussa, kapakkakuvaus ja kirkoitteluluku sekä annoksen hirtehishuumoria sisältävä huutokauppaluku (XV.). – Sikäli kuin luonteet jyrkentyvät, sikäli myös tyyli alkaa vaihtua ’Vaaran’ tyvenestä, lyyrillisesti väreilevästä sanonnasta kärkevämmäksi. Monijaksoiset lauseet ovat yhä vähenemässä, perättäiset synonyymit samoin. Kirjailijan (sekä hänen henkilöidensä) rakkaus luonteviin vertauksiin ja sananparsiin on sensijaan säilynyt; ne keventävät tyyliä ja humoristisilla mielijohteillaan vapauttavat usein ahdistavasta tunteesta.
’Vaaran’ ja ’Elsan’ parhaissa luvuissa Pakkalan taide saavuttaa täyden sekä psykoloogisen että tyylillisen varmuutensa.
Pakkalan pienten kertoelmien henkilöt ja tapaukset ovat nähdyt samassa, edellä esitettyjen romaanien ilmapiirissä. Ne liittyvät sekä laatukuvina että sielullisina näkemyksinä samaan eepilliseen sarjaan.
Mutta ne ovat enää vain vähässä määrin paikalliskuvausta, vaikka paikallisuus kuvastuu aiheisiin. Niiden tarkoituskin on olla sisäistä runoutta, ja niiden pikku ihmiset ja kuvat kohoavat usein suorastaan vertauskuvalliseen merkitsevyyteen.
Teuvo Pakkalan miniatyyrit eivät ole ainoastaan älykkäästi piirrettyjä, runollisia laatukuvia; niillä voi olla harvinainen kantavuus yli yksilön sielullisen tason ja määrätyn tuokiotilan. Se intuitiivinen ajatus, että ihmiset pysyvät samoina, olivatpa he lapsia tahi n. s. täysikäisiä, on niissä keskittävänä voimana. Niiden näkölinjaan voivat sopia inhimillisen kehityshistorian mahtavimmat ilmiöt. Siinä on näiden lapsitarinain erikoisuus kirjallisuudessa.
Niin esim. Teliinin Villen mahtisanalla ’stiiknafuulia’ (’Lapsia’-kokoelmassa) on, ottaaksemme sen symboolisesti, suuri uskonnollispoliittinen menneisyys. Käyhän suurten ja suurimpain ihmisten elämässä juuri samalla tavoin kuin tässä lasten kilpailussa: taistelu vallasta ihmismielten yli on aina mielellään muodostunut taisteluksi jostakin tuollaisesta oudosta, salaperäisyydellään herpaisevasta arvonimestä. Asian nimi on usein tärkeämpi kuin itse asia. Eikö nuori prelaatti niin pakanallisessa kuin kristillisessäkin maailmassa, moni kansojen käskijä ja muu päivänsankari ole yksinomaan tuontapaisella ’stiiknafuulia’-valtilla noussut kukoksi tunkiolle? Ja ansiokkaampikin huomaa olevan parasta käyttää hyväkseen voitetun edeltäjänsä keksintöä, päästäkseen täysiin oikeuksiinsa. Niin tekee Villen voittaja juoksukilpailuissa, Maija, jonka edellinen tahtoi saada ’tammana’ kerrassaan syrjäytetyksi pois kilpailuista. Ja muutkin henkilöt joutuvat tässä yksinkertaisessa pikkunovellissa edustamaan jotakin ihmiskunnan osaa: niin pääsee Iikka-poju siskonsa suuruuden totiseksi todistajaksi ja osalliseksi hänen voittonsa hedelmistä. Mutta uuden ’stiiknafuuliankin’ yllä ovat korkeammat mahdit: isä ja äiti, joiden suhtautuminen juttuun on mainiosti ratkaistu. – Tämä on ihmiskunnan historiaa mitä hupaisimmassa muodossa esitettynä.
Sama ajatus liittää ’Jumalanmarjat’ läheisesti ’Mahtisanaan’. Senkin lukee psykoloogisena jutelmana korkealla nautinnolla; siihenkään ei ajatusta ole kirjoitettu kuvan tekstiksi, niinkuin ei milloinkaan Pakkalan tarinoihin. Mutta lukijalle, joka joskus on itse ajatellut ajatuksen ’täysikäistenkin’ lapsenkaltaisuudesta, hänelle myös tässä novellissa on kantavaa yleisinhimillistä symboliikkaa, olipa se sitten tietoisesti tai vaistomaisesti siihen runoiltua. Nuo marjapojat ja -tytöt eivät ole vain Vaaran lapsia, ne ovat luonnonihmisiä, jotka uhraavat parhaintaan tuntemattomalle jumalalle, toivoen hänen suosiotaan; Ulla ei ole vain haaveileva tyttönen, hän on uhripappi, johon vallan- ja maineenhimo hiipii hänen huomaamattaan ja viettelee hänet petokseen, kunnes hän lopullisesti saa sen nöyryytyksellään sovittaa, huomattuaan ettei jumala suosikaan häntä sen paremmin kuin ketään; mutta Raution Kalle on rohkea, älyllinen epäilijä sekä jalomielinen uskonuudistaja. – Niin myhäilevällä huumorilla kuin tämä tarina onkin kerrottu, niin se on Pakkalan totisimpia novelleja ja myös sielullisesti erittäin monikuteinen.
Entä jutelma ’Piispantikusta’ (kokoelmassa ’Pikku ihmisiä’), fetishistä, jolla ruunankummikin oppii äkkiä lukemaan, – kuka tuntee sen historian läpi aikojen? Eikö sillä ole tuhannet vastineensa kaikkien kansojen lääkitystaidossa, rituaalisissa menoissa, poliittisten älypäitten keksinnöissä? Mitä ovat kaikellaiset ihmelääkkeet, taikakalut, haaveelliset aatteet muuta kuin ’piispantikkuja’, – aluksi ristittömiä, sitten, kun keksijä saa kilpailijoita, yhdellä, kahdella, kolmella ristillä varustettuja. – Tiuran Santeri taistelee ylivallastaan yhtä suuripiirteisesti kuin siitä konsanaan taistellaan kaupan ja hengen aloilla maailmassa. Ja hän suoriutuu paremmin kuin ’mahtisanan’ keksijä, ainakin toistaiseksi.
Kauas vakavimpaan aikaihmisten elämään heittävät valaistuksensa niinikään tyyppikuvat sellaiset kuin ’valehtelijat’ Hanna ja Lyyli, jotka uskoivat ja luulivat muidenkin uskovan heillä olevan päällään omat uudet kevättakit, vaikka pasteerailivatkin äidin röijyissä; tai Vappu (’Ihme ja kumma’, sekin ’Lapsissa’), runoilijatemperamentti, joka sai hyvin ahtaasta ottaa tottumuksensa arkielämän velvoituksiin; tai kunnon toverukset Mylly-Pekka ja Paljas-Pekka (’Pieniä ihmisiä’), joissa kaikki oli reilassa, paitsi että heillä oli kummallakin ’arka kohtansa’ – toisella punainen tukkansa, toisella paljas nimensä –, ’niinkuin se on kaikilla’, sekä että he eivät pääse siitä ennenkuin kuolevat –: silloin pääsevät, niinkuin kaikki; tai Laura (’Veli’, ’Pieniä ihmisiä’), jonka veljenkaipuu heijastuu kaihomielisenä hänen äitinsä tarinasta ja täyttyy toisenlaisena kuin hänen odotuksensa oli, niinkuin käy usein aikaisten elämässä. – Tai missäpä Pakkala ei antaisi kuvia aikuistenkin lapsenomaisuudesta. Hänellä on pettämätön kyky ’narrata lapsia’, s. o. meitä täysikäisiä, jotka uskomme hurskaasti hänen juttelevan vain Teliinin Villestä, Tiuran Santerista, Ullasta, Hannasta, vaikka hän juttelee myhäillen meistä jokaisesta, täysikäisistäkin. Juuri lapsen hän näkee meissä silloinkin, kun hän panee lehtorin ja vanhan Leenan (’Veljessä’) kontilleen nukkelan ikkunasta tirkistelemään, tai nostattaa (erittäin luontehikkaassa kertomuksessa ’Väliaita’, Valvoja 1895) mitä parhaat naapurukset Kalliset ja Väistöt vastakkain sen inhimillisen-lapsimaisen omituisuuden yllyttäminä, että kukin on omansa puolesta, vaikkapa vain kissansa ja koiransa.
Hänellä on sentään myös koko joukko tarinoita, jotka eivät välittömästi anna aihetta vetämään tällaisia projektsio-säteitä lasten elämästä aikuisten elämään, tai päinvastoin. Nekään eivät silti ole kaskuja, vaan yksilöitynyttä psykologiaa. Ja niitä hallitsee Pakkalan kekseliäisyys, sydämen ja älyn yhteinen.
Erinomainen näyte hänen draamallisesta kyvystään on ’Mari varkaissa’. Heti ensi lause siinä iskee draamalliseen hermoon: ’Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä!’ Huutomerkki tämän lauseen lopussa antaa ikäänkuin tahdin, jota kertomuksen kulku noudattaa. Lyhyin, kiintein lausein siinä kehitetään yhdestä tuokiotilasta toinen, joissa Marin synnillinen taipumus, lankeemus, ja omantunnon säikyntä ja varokeinot rikkeen peittämiseksi tutkitaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ja jännitys kasvaa kasvamistaan, kun näyttämölle astuvat äiti sekä Sanna ja Jussi, jotka kaikki hahmoitellaan muutamilla itse asiaan keskitetyillä vuorosanoilla, – kunnes se laukeaa Marin äkilliseen, tunnustustalupaavaan loppurepliikkiin porstuasta: ’Äiti! Tulkaapa tänne!’
Ukkosta on ilmassa myös ’Häirityssä jouluilossa’, ja sekös puhkeaakin jylyksi: tuliluonteinen miehenalku sattuu erehdyksessä paljastamaan ennen aikojaan oman kalliin joulusalaisuutensa, jonka on vast’ikään lukinnut kunniasanansa taa: ’olen sika jos sanon!’; ja sisarten siitä johtuva vahingonilo nostaa myryn, jonka seurauksiin on hukkua koko sisaruskunnan jouluilo.
Kuinka itsensä-unhoittavalla, miltei naisellisella tunteella Pakkala osaa seurata lastensa mielikuvia heidän vaihtelevissa tiloissaan, sitä todistaa hyvin kertomus sairaasta Nannasta. Se antaa aavistuksen hänen psykoloogisen asteikkonsa laajuudesta. Hänen terveillekin henkilöilleen ominainen kuvittelu on tässä melkein aineettoman rajatonta; ’Kaisun liikkuminen’, varpaitten ja sormien kisailu (vrt. ’Lapsuuden muistoja’ s. 7) y. m. s. sairaan aistimukset vaikuttavat omituisen unen tavoin. Koko tarinan ylle leviää samanlaista toipuvan kevään hohtoa ja kaihomieltä kuin luteerilaisen kevätvirtemme yli.
Sielullisena näkemyksenä yhtä poikkeuksellinen kuin edellinen, mutta jylhä ja karmaiseva on ’Iikka-raukan’ tarina (’Pieniä ihmisiä’). Tekisi mieli nimittää sitä legendaksi, sellaisella kunnioituksentunteella alentavimman ihmisonnettomuuden edessä se on kirjoitettu. – Iikka-raukka on syntynyt ja kasvanut ’voimakkaaksi kuin karhu ja nopeaksi kuin hirvi’, mutta jäänyt älyltään aivan lapsen kannalle. Hän toimittaa etupäässä – hevosen virkaa, täydestä sydämestään ja sielustaan; ja sillä toimella hän pitää yllä itsensä ja äitinsä, isän ollessa Ameriikassa kultaa vuolemassa. Kaikki kaupungin vesat pitävät häntä ajokkaanaan, leipäpalkoilla. Sattuupa sitten isä palaamaan kotimaahan rikkaana miehenä, mutta edeltäpäin perheelleen ilmoittautumatta. Kaupungin tullissa hän tapaa omituisen ’hevosen’, joka kulkee kahdella jalalla, vuoroin puhuu ja vuoroin hirnuu ja tarjoutuu kiidättämään hänet mökilleen, Ylikylään. Isä ei tunne poikaansa, joka oli ollut vielä sylissä kannettava kun hän läksi kotoa pois. – ’Iikka kuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka tuntuikin surulliselta.’ Hän istuu kuitenkin kelkkaan, ja ajo alkaa. Pian on taival katkennut ja kotimökki näkyvissä; äiti vartoo poikaansa.
’Äiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä.
”Herra siunaa! Voi onneton poikani!”
Mies kohahti kelkasta kuin salama.
”Koistinen! Mieheni!”
Ja vaimo purskahti itkemään.
”Tuoko on poikani?” sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten Iikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan kuolaimia.
”Tuoko on poikani?”
”Se, hevosesi!”
Koistisen kädet puristuivat nyrkkiin.
”Tuoko minun poikani, tuo pöljä!” huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti katsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella riemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman näköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.
”Mitä merkitsevät minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja taistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin antanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin? Kiusa ja kuolema!”
Hän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin voiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan kuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustaan.
Vaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Kun hän tointui, istui mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut jäljettömiin.’
Hän oli pillastunut, kuten hevonen. Sille tielleen hän jäi vuosiksi, – hevoseksi uuteen paikkaan, johonkin köyhään sydänmaan mökkiin, jossa hänet oli otettu hoiviin ja annettu hänelle mielihyvällä hänen taipumustensa mukaista ammattia. Kerran hänessä kuitenkin kaupunkimatkalla heräävät paikallisvaistot ja muistot entisvuosilta, ja hän karkaa – oikopäätä kotimökilleen. Se on nyt vauras talo, Iikka ei ole sitä tuntea enää. Mutta pihalla äiti-vanhus on häntä vastassa, hirnunnan kutsumana. Iikka ottaa kelkasta vasun ja mytyt kainaloonsa. ’Sanoo hymyillen äidille:
”Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin.”
”Iikka-raukka, oma onneton, kaivattu poikani!”
”Iikka!” lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut tapauspaikalle. Mikä Iikka se on?”
”Sinun veljesi”, vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi äitiään, hymyillen tyytyväisenä.’
– Tämä romanttinen, tavallista vaativampi juoni on sepitetty kaikissa liitteissään realistisella luotettavuudella. Sen suoritukseen – aiheesta puhumattakaan – voisi itse Maupassant olla tyytyväinen. Se on täynnä pingoittamatonta sielullista tuskaa.
– Siihen luonnokseen, jolla edellisessä on esitelty Pakkalan Vaaran-epiikka, voisi näistä lapsikuvista ottaa monta uutta huomiota lisäksi. Mutta pääpiirteet lienevät jo tulleet mukaan. Tyypit ovat enimmäkseen samaa maata kuin romaanien henkilöt, mutta huomattavasti kiteytyneet varmaäärisissä novelleissa. Latun Liisan voi tuntea ’Mahtisanan’ Maijan vanhemmaksi sisareksi, Vapulla ja Viion Elsalla on paljon sukulaisuutta, samanluonteisia merimiehenalkuja on sekä romaaneissa että novelleissa j. n. e. Rakenteen visuus tiivistää heistä entistä kirkkaampana esiin heidän luontaisen älynsä, heidän tulisuutensa, heidän liikuntailonsa. – Liittyivätpä nämä kertoelmat ikäänkuin välijutelmina laajempiin yhteyksiin tai olivatpa ne tarkoin omalle alalleen rajoitettuja, – ne ovat pyöristeltyä epiikkaa. Ainoastaan joku harva – kuten ’Veli’ tuntuu hauraalta ja ikäänkuin koneellisesti kootulta. Melkein kaikki pysyvät rikkaine vivahduksineen, vilkkaine elenäytelmineen (huom. Paljas-Pekan ja Mylly-Pekan älykilvoittelu ’Pieniä ihmisiä’ s. 95 ja seur.) elimellisesti koossa; niin seestyneenä ja hallitsevana niissä on luonteenkuvaus. Ja hiljainen huumori heijastelee kaikkialle kuin itse elämän sisimmästä tuleva valo.
Parhaissa näistä pienoiskuvista Pakkala on saavuttanut klassillisen tasapainoisuuden; niissä on pyrkimys ja kyky yhtä, äly ja runollinen vaisto samalla korkealla tasolla varmemmin kuin muualla hänen tuotannossaan.