Teurastajille.
(Lähdetetty.)
Kirjoittanut Pietari Mansikka


Luoja on linnutkin luonut,
Eläimet eineheks suonut.
Ei niitä piinata pitä,
Kaikki saa kavahtaa sitä.

Olen oikehin pahoilla
Suru-mielin surkutellut
Tuota tuimoa tapoa
Kauhiata katsantoa
Miten raavas-raukkasia
Vasikoita vaivasia
Sekä muita sellasia
Luojan luontokappaleita,
Kuin on ilman ihmiselle
Ehkä pantu eineheksi
Synnytetty syötäväksi, –
Meidän teuras mestarimme
Liha-miehet miehulliset,
Kovin kyllä kohtelevat
Näitä raukkoja nälällä,
Viikkokausia vilulla
Palenuttaat pakkasessa.
Niin ku niitä syksy puolla
Täällä ostetaan ololta
Suuret karjat summattomat
Sata määrin sarviloita,
Sitten pannaan paimenelle
Lauletahan laitumelle,
Luullahan lumen seasta
Eläin raukan einehensä
Kavioilla kaivavansa,
Peuran taitavan tavalla;
Jossa pettivät peratut
Taitavatkin tappajista,
Vaikka on oma vahinko
Raavas-raukkojen rasitus.
Sitten vielä viimiseksi
Kuin on raukka raakattunna
Eläin rukka ruokkimatta
Vilun tautta taittununna,
Kuoletetaan kurjan lailla
Tuiki tuhmalla tavalla:
Hakaten hamaran kanssa
Raavas-raukan otsa-luuhun,
Josta piina piisajaapi
Vaiva kauvan vaikeampi
Että uudelleen useinkin
Kilahtaapi kirves päähän.
Vielä kehtaavat keväillä
Päivän paisteessa paraassa
Aivan auringon valossa
Luonnon silmän siityvissä
Sillon ku on luontokunnan
Ilo aikansa ihanin,
Jotta kaikki metsä-karjat
Iloitseevat itseksensä,
Linnut veisua vetäävät
Kiitos virttä viiltelevät
Luonnon Herralle lujalle,
Kuka kuusen latvasella
Kuka puussa kussakihin,
Kuka kiljuupi kivellä
Kannon päässä katkattaapi, –
Sillon meidän mestarimme
Teurastajamme tekeevät
Vasikoille vaivan suuren
Pikkuruisille pitemmän,
Ehk’ ei oo eläimet meille
Karja tänne kasvatettu
Että ihmisten ilalla
Niitä piinata pilalla.
Kun on kurja ostettunna
Vaivanen vasikka raukka,
Repustettu myöjän reestä
Rattahilta raapattunna,
Niinpä kohta korvistansa
Kannetahan kartanolle,
Siellä sitten viskatahan
Eläin-parka paiskatahan
Suojahanpa survotahan
Nurin niskon nuijatahan,
Eikä einettä etehen
Annetapa ammuvalle,
Vaikka huono huuteleepi
Vaivanen valitteleepi
Anoo armoa vasikka
Siltä, kun on sinne syösnyt
Pannut paikkahan pahahan,
Joka niskansa nitisti
Jalat kanssa katkoeli.
Tuon oon tullut tuntemahan
Nähnyt näillä silmilläni,
Kuullut parkua pahoa
Havanunna haikeata
Raavas-raukkoen kitua
Valitusta vaikeata,
Joka multa mielen murti
Sydämmen mun syvältä särki
Jotta täydyn tällä lailla
Valitella vaikeasti,
Ollen toivossa todessa
Siinä luulossa lujassa
Että vasta vaivonkini
Meidän teuras-mestarimme
Tulisivat tuntemahan
Oman tuntonsa tutummin,
Jott’ei piinalla pitäisi
Elukoita einehettä
Tahi muuten tappajaisi
Tuiki tuhmalla tavalla,
Mutta keinon keksisivät
Huokeamman huomaisivat,
Kuten henki helpommasti
Raavahalta raapattaisi,
Paitsi parkua pahoa
Ilman piinaa ilkeätä,
Jos he tulla Tuonelassa
Taivahasen tahtoneevat
Luoksi Luojansa omansa
Lammas-paimenien parahan.

Totuuden puolesta
P[ietari]. M[ansikk]-a.


Lähde: Sanan-Lennätin 20.8.1858.