Tavallinen juttu
| Tavallinen juttu. (Suom. Työmiehelle.) Kirjoittanut Nadežda Aleksandrovna Luhmanova |
– Hyvä jumala, mitä se oli? – Anna Petrovna pudotti sakset kädestään ja työnsi tuolinsa loitommalle pöydästä, jonka ääressä työskenteli. – Kuulitko?
– Kuulin, äiti; oli kuin lasi jostakin olisi mennyt rikki.
– Mikä lasi, sehän kuulosti, kuin joku olisi ruoskalla läjäyttänyt pöytään.
– Se kuului vuokralaisemme huoneesta. Kunhan ei vain jokin taulu olisi pudonnut seinältä?
Anna Petrovna juoksi käytävään.
– Aksinja! Aksinja!
– Tulen, tulen, – kuului ääni kyökistä, ja märkiä, punasia käsiään esiliinaansa kuivaten juoksi sieltä nuori punaposkinen palvelijatar.
– Onko Arsentij Nikolajevitsh?
– Luultavasti on.
– Kuulitko räjähdystä?
– Olin minä jotakin sellaista kuulevinani. Mutta mitä sitten?
– Menepä hänen huoneeseensa katsomaan, mikä se oli.
– Voi, rouva, en minä uskalla, jos hän on vielä ampunut itsensä!
– Voi sinua, hupero! – huudahti talon tytär ja riensi vuokralaisen ovelle.
– Arsentij Nikolajevitsh! Arsentij Nikolajevitsh!
Vastausta ei kuulunut. Hän tarttui oven kädensijaan, mutta ovi oli sisältäpäin lukossa. Anna Petrovna joutui siihen myös, ruveten nyrkillään kolkuttamaan ovea.
– Mutta, äiti, mitä tämä on?
– Minä kerron, neiti, jumalatonta, kerron... Karavannajakadulla palvelin kerran paikassa, jossa pidettiin vuokralaisia...
Mutta äiti ja tytär eivät välittäneet hänen kertomustaan, vaan riensivät paraadirapuille.
– Jaakko, Jaakko!
– Mitä tahdotte?... Tulen... mutta tulenhan minä!... – ja kannattaen käsillään ruskean livreansa liepeitä, juoksi Jaakko minkä jaloista läksi rappusista ylös.
– Mikä hätänä?
– Jaakko, voi, Jaakko!... – huusivat kuin yhdestä suusta äiti ja tytär. – Onko Arsentij Nikolajevitsh poistunut kotoa?... Oletteko avannut hänelle ovea?...
– Ei, ei hän ole mennyt, sillä olen koko ajan ollut alhaalla.
– Kolkuttakaa te, Jaakko, hänen ovelleen; me emme saa sieltä mitään vastausta...
Jaakko rupesi kolkuttamaan.
– Teidän jaloutenne... Arsentij Nikolaitsh, herra...
Vastausta ei kuulunut, ja mahdotonta se olikin, sillä Arsentij Nikolajevitsh oli todellakin ampunut itsensä: hänen ruumiinsa istui liikkumatta syvässä nojatuolissa; silmät, jotka eivät vielä olleet ehtineet sulkeutua, katsoivat tuskallisen hämmästyneesti seinään, oikea käsi riippui velttona sivulla. Pieni revolveri oli pudonnut lattialle, kuin tarpeeton leikkikalu. Oikeassa ohimossa oli pieni tumma haava, josta vuosi veri kasvoa pitkin.
Jaakko riensi talonmiestä hakemaan, talonmies poliisia, naapureita kokoontui Anna Petrovnan huoneuston etehiseen, talon tytär oli pyörtynyt ja muuan naapurissa asuva lääketieteenylioppilas sai hänet virkoamaan.
Kun poliisi, sepän avulla, oli avannut oven, huomattiin, että Arsentij Nikolajevilsh Byhovtsev oli tehnyt tilinsä tämän matoisen maailman kanssa, ja että Anna Petrovna oli menettänyt hyvän ja säännöllisen vuokralaisen.
Arsentij Nikolajevitsh Byhovtsenin itsemurha oli suoranaisessa yhteydessä tahi paremmin, suorana seurauksena tapauksista, jotka olivat tapahtuneet hänelle viikko takaperin.
Byhovtsev oli vasta tullut virka-alalle, hän asui kalustetuissa huoneissa, ollen hänen käytettävänään vain yksi huone, jota ei lähimaillekaan voinut sanoa komeaksi, mutta olihan hän nuori, terve ja rakastunut. Tai liekö hän ollut rakastunut?!... Jumala sen tietää!... Kun tyttö tuli hänen luoksensa, suuteli hän häntä lämpimästi, nauroi ja laski leikkiä hänen kanssaan eikä säälinyt rahoja, kun sattui olemaan varoissaan, teatteriin, ravintolapäivällisiin, ajeluihin. Tyttö oli nuori, asui tätinsä luona, antoi tunteja ja voi illat käyttää mielensä mukaan.
Vaalea verinen hän oli ja hentonen ja hellä. Hän juoksi aina iloisena kuin lintu, tuskin malttaen sulkea ovea jäljissään, hänen kaulaansa ja suuteli hänen silmiään ja otsaansa ja korviansa ja leukaansa. Hän oli aina reipas ja tyytyväinen.
– Tänään me istumme kotona...
– Erinomaista!... – ja hän rupesi puuhaamaan teetä.
– Lähdetään tänään sirkukseen tahi teatteriin?
Tyttö taputti käsiään, – lähdetään, lähdetään, olen valmis... – ja, ottaen taskustaan pikkuisen kamman kampasi hän keimaillen tuuhean tukkansa, puuteroi rusottavat kasvonsa ja läksi vaikka minne, kunhan vaan sai olla yhdessä Byhovtsenin kanssa.
Mutta kului viikko, kului toinen ja kolmas, iloisesta pikku linnusta ei ollut jälellä varjoakaan, punaset posket, kalpenivat, sammui tulisten silmien hehku, tylsyi sointuva, iloinen ääni.
– Mikä sinulla on? – kysyy Byhovtsev, usein enemmän vihaisesti kuin osaaottavasti – ja saa yhä saman vastauksen:
– En voi hyvin...
Vihdoin tuli aamu, ihan samallainen kuin jolloin hän ampui itsensä, tuli varhainen Pietarin kevät, kadut kuivuivat, alkoi ajoneuvojen jyrinä katukivistöllä, aurinko oli paistavinaan, vaan kylmä tuuli puhalsi vielä jäätävästi. Hänestäkin, kuten kaikista, tuntui vaikealta tuo talven ja heräävän kevään taistelu.
Aamulla, vastoin tavallisuutta, tuli Byhovtsevin luokse Natasha. Nähdessään hänen kalpeat päättäväiset kasvonsa, kalpeni Byhovtsev.
– Mitä on tapahtunut?...
– Ei mitään...
He istuivat ääneti vastatusten: Byhovtsev – arasti aavistaen jotakin, Natasha – tahdottomasti ollen kauhuissaan siitä, mitä oli tullut ilmoittamaan.
– Minä... – hän änkytti, – olin lääkärissä... hänen äänessään oli outo, käheä, kolkko kaiku, ja hän sanoi, että minä... – hän pysähtyi taas, hänen silmänsä pysähtyivät rukoilevina Byhovtseviin. – Auta minua, näyttivät ne sanovan. Mutta Byhovtsev oli vaiti, katsoen kärsimättömän vihaisesti häneen.
– No?
– Lääkäri sanoi, että minä... olen... sellaisessa tilassa...
– Entä sitten?
– Mitä entä sitten? – tyttö meni hämilleen. – Minähän sanon lääkärin sanoneen...
– Kyllä kuulin... mutta kysyn vaan, entä sitten?
– En käsitä...
– Niinpä niin et käsitä! Te, naiset, ette milloinkaan käsitä, kun tarvitaan. Tietystihän ei ”sitä” voi sillensä jättää, täytyy ryhtyä joihinkin toimeenpiteisiin, kysyä neuvoa joltakin kokeneelta kätilöltä! Kenties se ei olekaan niin, saattoihan lääkäri erehtyä. Kenties voi kätilö keksiä jonkin keinon vapautuaksesi tuosta tilasta! Eihän ole lapsi enää!
– Hyvä jumala, mitä sinä puhut, en ymmärrä sinua...
– Siltä näyttää! Luulen puhuvani selvästi... Käsitän kyllä lapsen syntymisen laillisessa perheessä, jossa on mies ja vaimo, jossa mies voi sanoa kenelle tahansa: odotan perheen lisäystä... jossa nainen ylpeilee äitiydellään, hänen raskauttaan kaikki kunnioittavat, häntä vaalitaan, lasta varustaudutaan vastaanottamaan, hän on toivottu vieras... mutta toinen on laita tässä!... Tiedäthän etten koskaan ole lupautunut naimaan sinua!...
– Kyllä tiedän sen, sillä olethan lukemattomia kertoja sanonut sitä, keskeytti tyttö hänet katkerasti, – mutta minä luulin...
– Mitä sinä luulit? Minkätähden sanot: ”minä olen sellaisessa tilassa” – luuletko minun muuttavan mieltäni, turmelevan koko tulevaisuuteni, naivani ja rupeavani siittämään kerjäläisiä?...
– Tuollainenko ääni se kellossa onkin!
– Eikö ääni miellytä! Niinpä taitaa olla, totuus on aina vastenmielistä... Mitä voin tehdä, en ole ritari enkä hullu, mielestäni on parasta katsoa todellisuutta silmiin ja puhua totta. Ei kai mielestäni liene kunniallisempaa synnyttää maailmaan aviotonta lasta, joka aina on oleva rasituksena ja lopulta kiroo vanhempiansa, kuin nyt, kun ei vielä mitään ole, ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin. Et sinä ensimmäinen ole, olen usein kuullut...
– Hyvä jumala, vaikene jo! Mihinkään ”sellaisiin toimenpiteisiin” en puutu... Kullakin on oma kohtalonsa.
– Tarkotat kai, että kullakin on oma järkensä ja omat mielipiteensä... sinä olet oikeassa! Muista, etten minä, jouduttuani tekemisiin kanssasi, salannut mielipiteitäni... ja sinä aina vakuutit minulle, ettei ”sitä” tapahdu.
– Saatoinhan puhua, sillä enhän voinut tietää!...
– Sinun olisi pitänyt se tietää... olethan 22-vuotias, olethan ollut kursseissa, joten tiesit kaikki... minä ainakin uskoin... Minä menettelin kanssasi rehellisesti, sinä tiesit, ettei minulla ollut varoja ja etten laillista perhettä perusta milloinkaan ... Sitäpaitsi asioitteni ja puuhienikaan tähden en voi mennä naimisiin... Ja lopuksi...
– Etkö olisi nainut minua?...
– Nyt en missään tapauksessa.
Kalpea, laihtunut tyttö nousi ylös, tarttui vapisevin käsin hattuunsa ja rupesi sitomaan leukansa alle hienoja samettinauhoja. Vaaleita suortuvia oli valahtanut epäjärjestyksessä otsalle, vaan hän pelkäsi mennä peilistä itseään katsomaan, pelkäsi rupeavansa itkemään.
– Hyvästi!
– Miksi sanot ”hyvästi”... Näkemiin asti... – Byhovtsev astui hänen luoksensa ja suuteli häntä. – Älä ole tyhmä, Natasha, olenhan ystäväsi... Kaikki, mitä voin, olen valmis hyväksesi tekemään, tarvitsetko rahaa?...
Natasha teki kieltävän liikkeen.
– Välttämättömästi tulet tarvitsemaan rahaa ja minä annan, mikäli vain voin... ja ota sinä vain kainostelematta, mutta tottele minua ja kysy neuvoa kokeneilta ihmisiltä... Ajattele vain, mikä sinua odottaa menetät tuntisi, tätisi tulee hulluksi, kadotat kaikki, millä elää... Mutta mitä sitten tulee... ja minne joudut lapsinesi?... Enhän ole peto en kiellä apuani, mutta enhän voi sinua sitten millään tavalla auttaa... Sillä en aio julkisesti esiintyä lapsen laittomana isänä... Yhdessä elää emme voi...
– Hyvästi!...
– Mutta herkeä jo, jätä haudankaltainen äänesi... No, näkemiin asti, minut on aika jo mennä virastoon... Mieti nyt kaikkea, mitä olen sanonut ja tule takaisin huomenna tyynempänä ja järkevämpänä... Keskustelemme perinpohjin asiasta vielä kerran, nyt olen liian kiihtynyt... No, näkemiin asti...
– Näkemiin asti!... – ja he erosivat.
”Kyllä nuo naiset ovat hulluja! Puutu vain johonkin heistä, niin kaikki ovat he samallaisia, järjettömiä, ajattelemattomia... Suudella he kyllä osaavat, jokainen on valmis leikkimään rakkautta, varjelemaan itseään onnettomuudesta tahi auttamaan itseään onnettomuudessa, sitä ei heistä yksikään kykene... ei yksikään katso eteenpäin, ei yksikään valmistaudu mihinkään... kaikki, tavallisimmatkin asiat ovat heille yllätyksiä, joista toisten on autettava heidät!... Mieltäkiinnittävintä tässä on se, että nyt hänen logiikkansa mukaan minä olen – konna, kosken juokse hänen kanssaan vihille... kosken ota niskoilleni niitä velvollisuuksia, joita en kykene pitämään! En voi vielä nyt perustaa perhettä, minulla ei ole siihen varoja eikä, suoraan sanoen haluakaan, nyt kun en vielä tiedä, minne minut kohtalo vie... Eikä avioliiton-ihanteeni ole sitäpaitsi lainkaan tällainen! No, riittää jo, – kaikki on lorua !”...
Arsentij Nikolajevitsh oli hiukan myöhästynyt, jonka tähden otti ajurin ja ajoi virastoon.
Seuraavana päivänä ei Natashaa kuulunut hänen luoksensa pika sitä seuraavanakaan. Byhovtsev odotti vielä pari päivää ja läksi sitten hänen luoksensa, vaan siellä odotti häntä aavistamaton uutinen: Natasha oli muuttanut asuntoa tätineen. Byhovtsevin etsimiset jäivät tuloksettomiksi; tyttö oli kadonnut.
Tuli kevät ja tuli kuuma kesäkin.
Byhovtsev oli levoton, hermostunut tuosta nuoruutensa ”tyhmästä jutusta”, vaan rauhottui vähitellen. Kesällä oli hänellä edullinen virantoimitus maaseudulla, palasi Pietariin syyskuun lopulla ja rupesi asumaan entiseen asuntoonsa, joka sattui olemaan tyhjä.
Kerran lokakuun alussa palasi hän jalkaisin teatterista; puhalsi raju syystuuli, kosteessa ilmassa leijaili lumihöytäleitä. Pahan sään vaikutuksesta valtasi hänet alakuloisuus ja tarpeettomia muistoja johtui hänen mieleensä. Natashan ääni, hänen silmänsä, kuumat huulensa, jotka olivat aina valmiit nauruun ja suuteloihin, kalvoivat häntä.
– Tyhmä tyttö, kun itse turmeli sekä omansa että minut onneni!... Ah, niitä naisia!...
Hän tuli kotiin, heitti palvelijalle palttonsa, ja käskettyään hänen tuomaan teetä, astui huoneeseensa. Hapuillessaan pöydältä tulitikkuja, sattui hänen käsiinsä suuri kirjeenkuori.
– Kirje... –; kylmä paperi vaikutti jäätävästi hänen sormiinsa, hänen sydämensä rupesi lyömään. – Keneltähän kirje mahtoi olla? Hän etsi kärsimättömästi tulitikkuja; löydettyään ne, sytytti hän kynttilän, ja rupesi heti tarkastamaan kirjeenkuorta.
– Täyteläinen naisenkäsiala... kaupunginpostissa tullut kirje... sepä kummallista! ... – Hän avasi kuoren, rivit hyppivät hänen silmissään. – Sitä vielä puuttui!... – Voimattoman vihaisena istuuntui hän tuolille.
– Arvasinhan minä... eihän nainen tule toimeen koettamatta viimeisilläänkin saada aikaan murhenäytelmää!...
Kirjeessä oli vain pari riviä: ”Jos tahdot tavata minut hengissä, tule viipymättä!”... ja alla oli osote: Hiekat. Kulmakatu 13, kätilö Slesneva.
– Piru nuo naiset tietäköön!... ”Viipymättä!”... Mitä hän ajattelee, minä istun seitsemän kuukautta, odottaen hänen sanovan: ”Tule!”... Nyt on yö... Minkätähden minä viipymättä juoksisin hänen luokseen... herättäisin koko talon... niin minkätähden?... Mokomaakin naiskevytmielisyyttä... mokomaakin itsekkäisyyttä!... Hänen ei edes päähänsä juolahda että voihan sattua etten ole kotona... no, satuin nyt olemaan kotona. – Minun on kai sitte lähdettävä juoksemaan!... Hän itse kirjottaa, ja kuitenkin ”jos tahdot tavata hengissä”... Piru tietäköön, jos lieneekin uhkaus!...
Byhovtsev oli siihen määrään kiihottunut, että puhui itsekseen ääneen.
Tyttö toi teekeittiön, katsoi ihmeissään ympäri huonetta, saadakseen tietää kenen kanssa herra puhui.
Juotuaan hieman teetä, Byhovtsev käveli kauan pitkin lattiaa. – Ei, kiitoksia paljon, jopa olisin hullu, jos sinne menisin... tuntemattoman naisen luo, jossa, mene tiedä, tapaisin vielä lääkärin, – jossa minun tulisi näytellä laittoman isän osaa... konnan, joka on kieltäytynyt tunnustamasta omaa lastaan, tai päinvastoin antaisin hänen tuskiensa takia sitoa itseni ainaiseksi. Ei koskaan!... Uskon nyt tämän jälkeen naiseen!... Kuinka kaikki oli hyvin!... Kurssilainen, 22-vuotias tyttö, en minä häneltä kysynyt hänen entisyyttään, yhtä vähän kuin hän minun entisyyttäni... Tulevaisuudessa on täysi vapaus, nyt vastaa kukin puolestaan... ei ole mitään velvollisuuksia... – hän nauroi. Mutta noilla oppineilla naisilla ovat teoria ja käytäntö eri asioita... puuttuisi vielä, että hän lähettäisi luokseni tätinsä, joka, haukuttuaan minua hävyttömäksi vietteliäksi ja kirotuksi konnaksi, tekisi ilmotuksen esimiehilleni... Hän nauroi ilkeästi. – Luultavasti sekin vielä tapahtuu!... Ja kuinka mainio naimiskauppa siitä syntyisi... porvarintytär Smejeve, ja myötäjäisinä olisi lapsi!... Jospa edes rakastaisin häntä mielettömästi, mutta kun asianlaita ei ole niin!... Sievä hän on, herttainen ja mikä tärkeintä ”järkevä” tyttö, mainio rakastajatar... Minä, mene tiedä, olisin kauvankin elänyt hänen kanssaan... Kuka tietää, mitä tulevaisuudessa olisi tapahtunutkaan, mutta nyt, kolmen kuukauden kuluttua, jonka aikana kummankin elämä kulki omaa rataansa, pitäisi äkkiä naida hänet vain sentähden, että hän on tullut raskaaksi... Kiitoksia paljon!
Ei seuraavana, eikä sitä seuraavanakaan päivänä Byhovtsev mennyt Hiekoille, mutta hänen mieltään ahdisti, hän kulki keltasena, hermostuneena, miettien yhä keinoa. Mikä häntä enin vaivasi, oli se, ettei hän voinut auttaa Natashaa rahoilla. Jos häneltä vaadittaisiin, häntä loukkaamatta vain rahoja, hän antaisi kaikki, mitä omisti, lainaisi, panttaisi, sanalla sanoen ei jättäisi mitään keinoa koettamatta. Mutta että hän itse menisi! Ei, hän ei riko kerran tehtyä päätöstään.
Mutta hän kuitenkin päätti mennä, vaan ei hänen luokseen, ei, hän menee illalla, tiedustelee talonmieheltä tuon kätilön asunnon, kutsuu hänet ulos, sanoo, että tuli muutaman toverin puolesta joka on sairaana; uskokoon tahi olkoon uskomatta – vähäthän siitä, ja antaa hänelle ”sairaalle” jätettäväksi kirjeen, jossa on rahaa. Sanoo sitten tahallaan, että käy jonkun perästä, päivällä, tiedustelemassa sairaan tilaa ja katsomassa häntä, tämä sentähden, jotta voisi olla vakuutettu, että kätilö todellakin antaa rahat Natashalle. Enempää ei hän kysele, eikä tahdokkaan tietää...
Kymmenen aikaan illalla Byhovtsev läksi Hiekoille. Ilma oli huono, tuuli ulvoi, ja suuria, märkiä lumihiutaleita tuiskusi kasvoihin, jossa sulivat ja vuosivat vetenä palttoonkauluksen alle. Byhovtsev avasi sateenvarjon hiukan suojellakseen itseään sateelta, astui tavantakaa lätäköihin, tapaamatta kuin kiusalla yhtään ajuria. Vihdoin sai hän yhden, ajoi Kulmakadulle, löysi numeron ja soitti talonmiehen ovelle. Hän soitti kerran, kahdesti, kolmasti ja jostakin kaukaa kuului hiljainen helähdys, mutta ei kukaan tullut avaamaan.
– Piru tietäköön, mikä erämaa tämä lienee!... – Hän teki tulitikulla tulen ja luki ovesta valkosella pohjalla mustilla kirjaimilla: ”Kätilö Slesneva”. Hän hämmästyi hetkiseksi ja rupesi tarkastamaan, taloa. Se oli puinen yksikerroksinen talo, josta suljettujen ikkunaluukkujen raoista, vain kahdesta kauimpana olevasta ikkunasta näkyi tulta. Hän mietti vähän ja päätti, että jos talossa on sairaita, ne ovat noissa kahdessa perimäisessä huoneessa. Hän nosti palttonsa kauluksen pystyyn, painoi lakin korviinsa ja soitti uudestaan. Ovi avautui, ja hän astui kapeaan lasietehiseen.
– Ketä haluan tavata? – kysyi häneltä hyväntahtoisen näköinen vanhahko nainen.
– Kätilö Slesnevaa.
– Jos tarvitsette hänen apuansa, niin voin sanoi, ettei hän voi lähteä nyt, sillä hänellä on luonaan sairas, joten tänä yönä hän ei voi.
– Vai niin, siis minua vielä odotetaan... – välähti Byhovtsevin päässä.
– Haluavan vain puhutella häntä...
– Olkaa hyvä ja astukaa sisään.
– Minulla on vain vähän asiaa, kenties hän tahtoisi tulla tänne ulos...
Nainen katsoi hänen märkää palttootaan, hänen sateenvarjostaan lattialle vuotanutta vesilätäkköä ja asetettuaan lampun ikkunalaudalle, pyysihän häntä odottamaan ”himppusen” ja astui huoneeseen, sulkien kuitenkin varovaisuuden vuoksi oven perästään lukkoon.
Byhovtsev ei voinut mitään ajatella, hänen päänsä oli tyhjä, kädet olivat kylmät kuin jää, sydän löi. Minuutin tahi kenties se oli puolen tunnin kuluttua – hän ei tajunnut mitään – naksahti lukko, ja etehiseen astui nuorehko nainen kääriytyneenä lämpöiseen saaliin.
– Olen Slesneva. Millä voin palvella ? – Hänen takanaan seisoi palvelija.
Byhovtsev astui hänen luoksensa.
– Onko teidän luonanne muuan sairas, Natalja Osipovna Smejeva?...
Kätilö hätkähti ja tuijotti häneen.
– Kyllä, hän ”oli” täällä...
– Oli?... Hän on siis jo terve?...
– Ei, hän kuoli toissapäivänä.
– Kuoli!!!... – Byhovtsevin huulet tulivat kalpeiksi ja vaivalla sai hän sanotuksi tuon sanan.
– Niin... hän surmasi itsensä opiumilla. Eilen toimitettiin ruumiinavaus, ja tänään hänet haudattiin.
Byhovtsev kääntyi ympäri ja rupesi hapuilemaan ulko-ovea.
– Lapsi... tyttö . . . Praskovja lähetettiin kasvatus... – kuului hänen korvissaan kaukainen, epäselvä ääni kuin unessa.
Byhovtsev palasi kotiin vasta aamupuolella yötä. Uninen Jaakko avasi hänelle oven, ja riensi makuukomeroonsa, kiinnittämättä huomiotaan hänen lokaiseen ja märkään pukuunsa. Noustuaan rappusista ylös, otti Byhovtsev avaimen laskustaan, avasi oven ja istuutui riisuutumatta nojatuoliin. Aamu vasta sarasti, painaen ympäristöön kylmän sairaloisen leiman. Byhovtsev ei olisi voinut sanoa, kuinka kauan hän oli viipynyt matkalla Hiekoilta ja mitä tietä hän oli tullut.
Oli satanut, vaan hänen ei edes mieleensä ollut juolahtanut avata sateenvarjoa, hänen kalossinsa olivat täynnä vettä, joka tirskahteli kenkien anturoiden alla. Natashan herttaiset kasvot sievine silmineen eivät enää kuvastuneet hänen mielessään, hän kyllä näki ne, vaan kauheannäköisinä, täynnä verihaavoja, ja sanat: ”eilen toimitettiin ruumiinavaus”, palasivat lakkaamatta hänen mieleensä kiusaamaan häntä. Niin, leikkelivät, suuri pöytä, sillä alaston hengetön ruumis... Hän hypähti ylös ja tarttui rintaansa. Mikä hengetön ruumis? – Se ei ole totta, sehän on kaunis, lämmin naisenruumis, siinähän on sama rinta, jota hän on suudellut täällä, tässä huoneessa, samat valkoset, hennot kädet, jotka niin hyväillen kietoutuivat hänen kaulaansa. Surmasi itsensä! Tuossa on se suuri talo, johon vietiin tuo pieni olento, pikku tyttö, Natashan tytär, hänen tyttärensä, jonka ilmestyminen mailmaan niin säikäytti häntä. No, nyt on hän vapaa, kokonaan vapaa kaikista. Hän nousi, riisui päältään palttoon, kengät, heittäysi sohvalle ja nukkui.
Siitä on kulunut kolme päivää. Näytti kuin Byhovtsev olisi rauhottunut, hänestä tuli taas sama täsmällinen, järkevä mies, mutta ei vilustuminen eikä mielenliikutus menneet ohi jälkeä jättämättä. Jos hänen vierellään olisi ollut äiti tai sisar, tahi joku, jolle hän olisi voinut murheensa uskoa, joka olisi voinut neuvoa hänelle jonkin keinon, hän olisi ollut pelastettu, polttava kipu oli laimennut, järki olisi voittanut. Mutta nyt poltti hänen sisässään kuume, silmissä näytti olevan jonkinlaisia läiskiä, ja aivot työskentelivät samansuuntaisesti.
– Raitaniekka! Missä oli hän kuullut sen sanan? Minkälähden siihen sanaan oli yhdistetty jotakin raskasta, hävettävää, ja hän muisti. – Hänen sisarensa se oli kutsunut raitaniekoiksi palvelijattaria, joilla oli yllään reivaskankaiset raitaniekat vaatteet, ja nuo palvelijattaret olivat kasvatuslaitoksiin heitettyjä lapsia. – Raitaniekka! Siinä hänenkin lapsensa lopullinen tulevaisuus. Kolmas yö oli kulunut hänen voimatta nukkua hetkeäkään. Hän kuuli Natashan äänen, lapsen itkua, joka kutsui häntä nimeltä, ja kolmannen päivän aamun, kalpean aamun sarastaessa hän nousi, otti laatikosta Natashan valokuvan, asetti sen eteensä ja istui niin ties kuinka kauan; sitten otti hän laatikosta revolverin, hänestä tuntui taas, kuin häntä olisi uudestaan kutsuttu. Tulen, tulen, – sanoi hän ääneen kärsimättömästi, tähtäsi revolverin ohimoansa kohti ja laukasi.