Taruvuori

Taruvuori. (Kirjoitettu Oulun koulujuhlaan v. 1911.) Kirjoittanut Juhani Siljo

Lapsonen iaajain metsien

kutsun kumman saa

luokse vuoren hiljaisen,

tumman, paatisen portin taa.

Lapsonen rantain laakeain

etsii tietä unelmain

kautta kallioseinäin mykkäin,

rinnan arkaa tuntoa sykkäin.

Portti paatinen avautuu

ääneti, verkalleen.

Aukee labyrintin suu,

peittyy piilohon hämyiseen

Sfinksi, elämän arvoitus,

niinkuin sammunut huokaus,

kuolleen tuijotus haudan taaksi,

kaipuu, laantunut ainiaaksi.

Käy ohi etsijän pienen tie,

Sfinksiä silmä ei nää.

”Tuollahan kai satulinnat lie,

aarreluolat jo sinertää!

Tuollahan varjossa palmupuun

nauttivi rauhaa illansuun

sankarijoukko, mi jättien maasta

palaa taistosta voitokkaasta!”

Harhat haihtuvat. Lapsonen käy

vuoreen kauemmas.

Auringon silmä ei sinne näy.

”Manaan lähditkö, laps, kotoas!”

Kiveen leikatut kirjaimet,

outoin aikojen piirrokset,

himmeät näyt ja kuvahaaveet

seinistä katsoo kuin kalman aaveet.

Mut ei kuolleet ne olleetkaan

aikojen piirrokset nuo.

Hiljaa saavat ne liikkumaan,

lapsen käydessä niiden luo,

hehkuun syttyvät hiljaiseen,

soivat värjyvän säveleen

sielun kaihosta polttavasta,

etsintäriemusta uljahasta.

Sielujen yksin-harhailut

lapsonen kuulla saa,

jättien tuimat taistelut

aikojen yöstä kangastaa.

Kuin sadun urhot uljaimmat

hengen sankarit sotivat,

tyynemmin iskien iskun täyden,

hiljaisempina hautaan käyden.

Ah, satulinnaan jouduithan,

lapsonen, kuitenkin,

näät kiven kuolleen hehkuvan

kaipuun valoin sinisin,

näät salaluolien aartehet,

– tutkivan sielun syvyydet;

kuulet sodan ja rauhan soiton,

kuin sävelkuiskeet maailman loiton.

Tien läpi ihmissielun näin

kerran käytyäs,

hartahampana eloon päin

jatkat etsijän-retkeäs,

kuulet rinnasta kallion

kutsut pyhät auringon,

saat elon hurman ja uskalluksen

silmistä sfinksin, Arvoituksen.

Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.