Tarina kaihosta, ilosta ja surusta

Tarina kaihosta, ilosta ja surusta. (Katkelma pitemmästä runoelmasta). Kirjoittanut Eino Pakarinen

Monelle on Kaiho tuttu;

Monen Kaiho kumppalina

Kulkevi elämän halki.

Mistä Kaiho maailmahan

Saanut on samoamahan?

Tullut liekkö taivahasta,

Vaiko synnistä siinnyt;

Syntynyt syän kesällä

Taikka talvi pakkasilla?

Kenpä siitä selvän otti!?

Lieppä tullut taivahasta,

Syntynyt syänkesällä

Iltaruskon hohtehessa

Rauhan lammin rantamille;

Kun jo lintunen lehossa

Loppuvirtensä viritti,

Pisti pääkön siiven alle,

Siihen oksalle nukahti;

Kun jo kukkanen kedolla,

Kanervainen kankahalla

Ummisti unisen silmän;

Tumma kuusikko mäellä

Hiljallensa huokaeli;

Kaste ruohohon kohosi,

Verhosi hämärä maita – –

Lieppä syntynyt suvella?!

Lieppä tullut taivahasta?!

Tai lie synnistä siinnyt,

Matkannut maa-emistä

Meren mustan rantamalle

Pimeänä pakkasyönä,

Pauhussa meren avaran,

Rannan hyrskyn raivotessa;

Kun se pakkanen pureva,

Viiltävä vihurin viima

Jänösen lumelle jääti,

Puusta varpusen pu’otti.

Pyrki kyynele esille

Silmästä inehmon lapsen,

Senkin jääti jäinen viima –

Lieppä synnistä siinnyt,

Matkannut maa-emistä?

Kerron teille Kaihon synnyn,

Kuten sen minulle kertoi

Tumma kuusikko kohisi,

Honka vanha huokaeli,

Liverti lehdossa lintu,

Laine lammen lauleskeli:

Ilo Kaihon on isona

Suru Kaihon synnyttäjä.

Surun rakkaus Ilohon –

Siitä Kaihon kaunosielu,

Lahja taivosta tavattu.

Suru Ilon hylkimänä –

Siitä Kaihon syksymieli,

Synnistä sikiäminen!

Lähde: Pakarinen, Eino 1902: Mutkaisilla poluilla. Boman & Karlsson, Hämeenlinna.