Tarina (Drachmann)
Tarina Kirjoittanut Holger Drachmann |
- Oli kirkko, mahtava muinoisin,
- sen ympäri korpi sankka,
- toki nyt on se vanha ja rappeutunut
- mut urkujen ääni on vankka.
- Sen holvit on reikihin haljenneet,
- sen kaaret on kallellansa,
- tuon tuntee soittaja harmaapää,
- kun koskee hän soitintansa.
- Käsi mestarin päästää tohdi ei
- sen myrsky-ääniä soimaan,
- hänen tyytyä täytyy ja kansan myös
- vain hillityn sävelen voimaan.
- Taru kertoo: soittajan harmaapään
- tuon vangitsi naisen valta,
- yöstä päivästä silmät sen paistoivat,
- enin sävelten aaltojen alta.
- Tuli iltamessuhun nainen tuo;
- ne leimusi silmää kaksi,
- sopet hämärät haavehin täyttyivät,
- kohos kattokin korkeammaksi.
- Ne liekehti, leimusi silmää kaks,
- kyti pohjalla murheen hiili,
- punahuulilla neitseen hurmaus
- ja morsiussuukko piili.
- Tuo hullausi soittaja harmaapää,
- se aaltosi naispovi nuori
- kuin hälle ois tarjonnut kaiken sen,
- mitä verhosi vaatteen kuori.
- Hän tunsi ne aallot, hän huomas sen suun,
- hänet valtasi vaikea loihtu,
- säde illan ikkunat ruskosi kuin
- veripuuntavan sydämen soihtu.
- Sävel urkujen pauhaten, myrskyten soi,
- kuin tuomiontorvi suuri.
- Kansa kirkaisi. Taas tuli hiljaisuus.
- Oli murtunut kirkon muuri.
Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.