Tarina. Ketusta ja kur’esta

Tarina. Ketusta ja kur’esta. Kirjoittanut anonyymi

Kettu ja kurki elivät ennen ystävällisesti keskenänsä. He kävivät aina kestiä töllissänsä; vaan kettu, joka ainakin viekas on, koitteli narrata kurkea. Kurki keksi paikalla hänen viekkautensa, ja ajatteli: etpä minua niin narraa kuin sutta olit narranna kerrankin. Kettu muka kutsui kuren kestiin jossa viekkaus oli hänen mielessänsä että ei kuren pitäsi paljon ruokaa kuluttaman, kaasi maitoa kalliollen ja sanoi: olkaa, vieras! niin hyvä ja tulkaa ruuallen. Itse nuolla lepsutti maidon kaikki ennenkuin kurki ennättikään noukallaan kopoistella. Eihän vieras rohennu mitäkään virkkaa, vaan ajatteli: annas! jahkapa minä sinua vuoroni kestiin kutsun. Tiedänpä minäkin neuvon millä keinoin sinä syömättä jäät. Kului aikaa jo niin paljon että tuli jo kuren vuoro kettua kutsua: kurki tiesi toisen neuvon, kaasi maidon kapeaan, syvään vuorenrakoon, ja kutsui samati vierasta ruoallen. Itse söi pitkällä kaulallansa raosta, vaan ketun kaula ei ylettänä vaikka miten olisi koittana urkkia. Kettu kotia mennessänsä ajatteli: kylläpä sinut ensin hyväksi narrasin, vaan keksitpä tuon sinäkin keinon. ”Sitä myöte silmät päässä, kuinka on leveä olla; niinpä korpi vastaa, miten huudetahan; pahoin Paavokin tekeepi jos pahoin hänelle tehdään”.

W. M.

Lähde: Suomen Julkisia Sanomia 5.9.1859.