Tappelu Demmin’illä
Tappelu Demmin’illä. Kirjoittanut Gustaf Gideon Forsman |
- Uljaine urhoineen oli Kustavi Aadolfi suuri
- Maastaan matkustanut, meren aaltoja kyntäen, Saksaan.
- Turvaten vaan Jumalaan sekä oikeahan asiaansa,
- Rohjennut oli hän, tuo pohjan sankari hurskas,
- Ryhtyä taisteluhun väkevää Itävaltoa vastaan,
- Keisarin valtikkaa sekä paavin liittoa vastaan,
- Kansat päästääkseen oman-tunnon vangituksesta,
- Jolla katolinen kirkko ja valtion rautainen koura
- Uskonto-innossaan sokeassa heit’ polkea pyysi.
- Ylpeä keisari, min soturit oli tottunehet jo
- Voiton-lauluillaan Eurōpan täyttämähän, ja
- Min sotapäällikkö, tuo ijäkäs sekä yrmikäs Tilly,
- Saanut hiljakkoin oli suuren, loistavan voiton
- Tanskan-maan kuninkaast’, piti turhina hankkehet Ruotsin,
- Vieläpä linnassaan ivaten hän Vienissä lausui:
- Kylläpä maar’ sulattaa etelässä se paahtava päivä
- Tuon lumi-ruhtinahan, min pohjola viskasi tänne.
- Haastelivat samaten vihollisten leirissä muutkin.
- Mutta ei ollutkaan, kuten arveltiin, tämä Ruotsin
- Kuuluisin kuningas lumi-höytälehistä ja jäästä.
- Sen tuli tuntemahan pian mahtava keisarin valta,
- Röyhkeä Ferdinand itse, katolinen kirkko ja paavi.
- Kaikki he pelkäsivät, kun Kustavi Aadolfi riensi
- Voitollisin sotavoimin pohjaisen läpi Saksan,
- Valloitti linnoja, kaupunkiloita ja lemmellä voitti
- Kansojen rakkauden sekä myös monen ruhtinahankin.
- Saapunut nyt väkineen kuningas oli Pommerin maahan.
- Demmin’in kaupungin etelien sijoittuupi hän siellä,
- Mielien valloittaa tämän pienen, tärkeän paikan.
- Mut sitä suojelemassa on keisarin päällikkö Conti.
- Seisovi hän sotilainensa leirissä linnoitetussa.
- Ratsastaa kuningas varahin ulos aamulla kerran,
- Voidakseen lähempää vihollis-varustuksia nähdä.
- Seitsemänkymmentä Suomen ratsasmiestä hän tälle
- Retkelle kanssaan vei, koeteltuja urhoja kaikki.
- Kustavi Aadolfin sotajoukossa palveli silloin
- Muuan Italian mies; nimi pettäjän tuon oli Ponti.
- Ratsastuksesta hän oli tiedon saanut, ja kohta
- Contin leirihin lähti ja antoi hankkehen ilmi.
- Ratsasmiehiä nyt ison joukon määräsi Conti,
- Väijymähän kuningasta sen onsilon vieressä, jonka
- Kautta hän aikoi ratsastaa sekä ottamahan myös
- Vangiksi oivan tuon otuksen, mi ei vaarasta tiennyt;
- Mutta Itālialaiset ei toki ampua saisi,
- Ett’ei Ruotsalaisten sotaleirihin kuuluisi pauke. –
- Kun kuningas väkineen solakkoon oli ehtinyt, kohta
- Ryntäisee esihin vihollisten joukkoja, niinkuin
- Rauhaisaan hepo-laumahan syöksähtää susi-parvi,
- Kätköistään samoten, vihurin tavoin äkkiä aivan.
- Ulvoen raivossaan, nämä nälkäiset pedot, julmat,
- Kun näkevät rehevän ori-lauman juoksevan hiljaa
- Metsän polkua, het’ sen käyvät kimppuhun kaikki.
- Nousevi paikalla nyt verinen sekä hirveä melske.
- Taistelu-vimmassaan kokevat sudet raatelevaiset
- Iskeä herttaisten hepo-parkojen kurkkuhun hampaat.
- Puolensa tok’ pitävät nämä niinkuin sankarit uljaat.
- Hirnuvat raivokkaina ja potkivat ympärillensä.
- Raudoitetut kaviot, petohon kun sattuvat, kauas
- Paiskaavat poloisen ja se vinkuen henkensä heittää.
- Mut monikin hevoinen veressään korisee kamaralla.
- Metsän helmoihin, ulisten, petojen koko lauma
- Väistyvi vihdoinkin, pahanpäiväiseks kurikoitu.
- Kustavi Aadolfin sekä myös hänen vartiostonsa
- Kimppuhun hyökkäsivät näin Contin Itālialaiset.
- Tulvaillen joka puolelta, saarsivat ratsastajat he,
- Että yks ainoakaan pakohon ei pääsisi sieltä.
- Tässäpä suomalaiset soturit taas uljauttansa
- Näyttivät kuuluisaa, kuten ennenkin useasti.
- Niin tiheään kuni suinkin he ympäröivät kuningastaan,
- Pyytäen puolustaa sen kallista henkeä aina
- Kuolohon kalpeahan, verituiskujen tuimien alla.
- Hurjana tappeli nyt joka mies urovoimalla, niinkuin
- Leijona Nūbian maan; yks taisteli kymmentä vastaan.
- Kauhea ahdistus solatiellä yht’äkkiä syntyi.
- Ratsasmiehet ja myös hevosetkin toistansa toinen
- Tuimina tunkivat, ei toki ykskään väistynyt syrjään.
- Suur’ etu pyssyistään oli ensinnä Suomalaisilla,
- Kun vihollisten joukko ei ampunut, kieltoa muistain.
- Mutta Itālialaiset, luonteeltaan kovin kiivaat,
- Suuttuivat pian, kiipesivät ylös vuorien päälle.
- Sieltä he ampuivat. Rivi Suomalaisten vähitellen
- Alkoi harvenemaan. Veriruusuja ruskeita puhkes’
- Rinnoista sankarien; rivien läpi ankara tuoni,
- Heiluttain vikatettaan, yllänsä mantteli musta,
- Asteli kolkkona, sai elo-saalihin viljavan, kauniin.
- Sankari herttainen, jalo ruhtinas karskina vielä
- Taisteli harvenneen sotavartion keskellä tiellä.
- Kuolijaks ammuttiin hevonen hänen altansa viimein,
- Muuan Itālialainen ratsasmies hänet kanssaan
- Tempasi, viedäkseen hänet vankina päällikön luokse,
- Eikä yks ainoakaan noista harvoista Suomalaisista,
- Jotkapa viel’ elivät, kuningastaan taitanut auttaa
- Suuressa ahtaudessa. Jo koittavi tok’ avun hetki.
- Ennenkuin kuningas sotilaineen retkelle tälle
- Antautui, oli hän hevosmiehiä melkeän määrän
- Käskenyt seuraamaan häntä ratsas-matkalla kaukaa.
- Ampumisen olivat nämä kuulleet; kohta he täyttä
- Laukkaa karkasivat, tulivat kuni leimaus lentäin
- Ratsuilla vaahtoisilla, ja tuuliais-myrskynä aivan
- Hurjina hyökkäsivät vihollisten kimppuhun kilvan.
- Häiriöhön tuli het’ sotajoukko Itālialainen,
- Turvautui pakohon; toki paljon vankia saatiin.
- Sykkivin rinnoin nyt sekä riemusta säihkyvin silmin
- Ruotsin voittoisat urot kiersivät ruhtinahansa.
- Mut satumainen tää pelastus oli ostettu kalliin.
- Miehissä melkeittäin oli kaatunehet solakossa
- Suomalaiset soturit. Mikä henkihin heist’ oli jäänyt
- Haavoitettuna ol’. Jalomielinen Kustavi Aadolf
- Heltyi itkemähän, kun katseli uljaita näitä,
- Jotk’ olivat hänen eestään henkensä alttihiks panneet.
- ”Kuin monen oivallisen urotyön”, sanoi hän, ”olis vielä
- Tehneet sankarit nuo, jos vaan varomatta en oisi
- Saattanut kuolemahan kovin aikaiseen minä heitä”.
- Lehdillä historian on ottelu Demmin’in luona,
- Varrella vuossatojen, tapaus, joka heittävi aina
- Kunnian kuuluisan säde-virtoja armahisille
- Suomelan seuduillen sekä myös asujaimille niiden
- Kunnailla kultaisilla ja laaksoissa laulelevissa.
- Uskolliset urohot, jotk’ kaukana outojen maiden
- Kentillä, velvollisuutenne täyttäen, annoitte alttiiks
- Voimanne kalliimmat, verivirtanne kuumat ja myöskin
- Henkenne herttaisen, teit’ muistavi siunaten Suomi,
- Silmässä uljauden jalo kyynel, rinnassa riemu.
Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.