Tantaloksen tytär

Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen


Paikallansa paasi vankka.
Piirrot kirjaa lakeansa,
muotojansa
tuhatvuotten viirut.
Tuli pouta, sade rankka –
milloinkaan ei kiven kiirut.
Helteen alla hiljaa hiiluu.
Luo sen joudat kuutamalla
kirkkahalla;
kylmän kupeistansa
huokuu, tuskanhiki kiiluu,
niinkuin hautois harhojansa.
Melkein niinkuin sisimmistä
ähky kuuluis vankipolon.
Korskan olon
tytär Tantaloksen
päätti moiseen kiveen, mistä
varsat näy ei Helioksen.
Niobe voi, loppus luisti
nolosti. Mut isäs olit
verta, polit
lait ja ikisäännöt.
Jumalat sun kiveen suisti.
Siihen päättyi sääntöin väännöt.
Seison vallitiellä yksin.
Kaukana on Kentät Autuaitten,
onnenmaitten
häämettä ei tiellä.
Sielun pimennoissa päälletyksin
säkeet lepää murhemiellä.
Niinkuin entisolioita
kivenä suon kerroksissa makaa,
niinpä takaa
vuotten hehkuveren
kevääs päiviä näät ihanoita,
hajallaan kuin sälpä meren.
Armonaikas hukkaan päästäin
teit kuin vitkaan murhaa julmaa. Hyytyy
ruumiis, tyytyy
kohta neljään lautaan.
Vaan ken sinut sääsi, ketä säästäin
elävänä kivihautaan?
Kylmikö sun kaukomaasi?
Kateenkodat kohli? Taivaan vihaa
koitko ihaa?
Suttako vai kyytä
sattui vastaan? Purtes puuskat kaasi?
– Tuhoisin ain’ omaa syytä!
Vankilassa lumotussa
siten vuodet meni. Hämmästyen,
hämmentyen
nyt sä suuntaa kysyt,
eespäin, taapäin? Määränpääsi kussa?
Unilinna, vaiti pysyt!
Huudat nyt, ei kukaan vastaa! –
Haudassa jo omas kaikki makaa:
arkun jakaa
hyvä kääntyin puoleen
huonon sopumielin. Mato kastaa
kynää, tekee runon kuolleen.


Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.