Talvitiellä.

Kirjoittanut Larin-Kyösti


Kuin ahjossa lounas loimuaa
ja säkenöi säteiden langat,
suon silmässä katajat kuultaa,
kuin tuess’ on risut ja rangat.
Niin hiljaist’ on kaikkialla,
humu hempeä lehdossa soi,
veriruskean pilven alla
salo talvessa unelmoi.
Siell’ levossa talvisen metsämaan
on hämärän utuista unta
ja huurteisin hopeakruunuin
puut pudottavat nuorta lunta,
hilehiuteet kuin valkeat perhot
ne kiihkotta kisaan käy,
salon tiellä on sinertävät verhot,
eikä loukoista loppua näy.
Jo kuuluvi kellojen kilinää
kuin haltia matkalla ois,
kuin huurtehen ravistessa
nyt tuolla, nyt täällä se sois,
kuin kantelon helke se lankee
ja kaiku se kiinni saa,
se hiipii himmeään hankeen
ja katajaan kahahtaa.
Noron aukosta lintu kyyhättää
ja valkea rinta hohtaa;
hepo astuvi metsätietä,
joka harmaalle ladolle johtaa,
ja heinäkuormaltansa
mökinpoika se hyräilee
sitä talvista loiluansa,
kun kulkusta kuuntelee.
Reen rehtoihin varvut raksahtaa,
jääpuikot pensaissa helkkyy,
ja metsän lumiset linnat
ja valkeat holvit välkkyy.
Sydänsurujaan poika laulaa,
tien kuuset ne kumahtaa,
jänis kääntää kiireessä kaulaa
ja seisaalta kuulostaa.
Hän laulavi harmaita huoliaan,
miten tummat on talvipuhteet,
hän isätön iloa kaipaa
ja kylmät on vieraan nuhteet,
ei viherry kukkasen kuori,
lumi hautasi puolukan,
ja se puolanpoimija nuori
on matkoilla maailman. –
Idän raukeat rannat tummenee
ja lunta tupruten tuiskaa
ja sinisessä siimeksessä
vain kulkusen ääni kuiskaa,
rekivirsi vitihin hukkuu,
lumi peittää jäljen ja reen,
kesäheinille poika nukkuu,
hepo hölkkivi hiljalleen.


Lähde: Larin-Kyösti 1901: Unta ja totta. Otava, Helsinki.