Talvilaulu (Lindahl)

Talvilaulu.

Kirjoittanut Emil Lindahl


I. muokkaa

Paukkain pakkastiuvut soivat,
tuiskuttaret karkeloivat.
Lehdetönnä lehmus värjyy,
talvi kun niin uhkaa, ärjyy.
Myrsky viertää viidakoissa, –
sielt’ on suven soitot poissa.
Ei nyt lahden laineet läiky,
peippo pensaikossa säiky
pikkupoikastensa vuoksi,
jotka jäivät pesän luoksi.
Laineet peittää jää ja hanki,
peippo häkissä on vanki.
Raiskattuna horrosunta
nukkuu koko luomakunta.
Mutta vaikka hanki painaa
luontoa, se siit ei vainaa.
Siellä kylmän kuoren alla
elää jotain – uinumalla;
elää elinvoima varma,
jot ei turra talven karma.
Taas kun sille saapuu aika,
kutsuu, kiehtoo kevättaika,
päivä punapäärmeen kutoo
pilven reunaan, siiloin putoo
jäiset kahleet, luonto herää,
joka silmu tekee terää!

II. muokkaa

Raudanraskahana painaa
talvi taantumuksen,
aika riiston, rikoksien,
tuskan, vaikerruksen
ihmiskuntaa, joka huokaa
ajan taakan alla,
kaikkein sydämiä saartaa
elon hyy ja halla.
Ihmisien askeleita
johtaa valhevalot,
hukkuu hyveen harrastukset,
pyrkimykset jalot.
Valta, kulta, kunnia,
niistä kaikki kiistää,
väkevämmät heikommilta
tunnotonna riistää
viimeisetkin elinehdot,
kaiken minkä voivat,
kurjuuteen ja pakkotyöhön
heidät kammitsoivat.
Ja jos heikot uskaltavat
oikeutta pyytää,
nälkäisinä, ryöstettyinä
mierontielle syytää
heidät sortajansa silloin,
mukaan lakiensa,
joita ovat laatinehet
suojaks sorrollensa.
Mutta vaikka talvi painaa,
kevätusko elää, –
sorrettujen sydämissä
suvensoinnut helää.
Vielä kerran, uskovat he,
uusi aika koittaa,
vapaus ja tasa-arvo
hymnejänsä soittaa!
Kerran saapuu valtavana
ihmisyyden kevät,
ihanteiden auringosta
syömet lämpenevät!
Silloin veljiksi saa kaikki,
orjain kahleet putoo,
yhteistunne, sopusointu
seittejänsä kutoo!
Silloin uusi yhteiskunta
kaikkialle luodaan,
missä elinosuutensa
jokaiselle suodaan!


Lähde: Lindahl, Emil 1919: Työ ja laulu. Suomen sos-dem. nuorisoliiton toimikunta, Helsinki.