Kurjet muuttavat

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Kuin tuhkasta nousevan Foiniks-linnun heltta
idän ilmalta kohoaa punainen pilvenlonka.
Sinen-musta yöllisen taivaan silkkiteltta
veren-tummaksi purppurasametiksi muuntuu,
sadattuhannet hopeahiilut sen sammuvat salaa,
vain muutama suuri kultanasta
sen palteilla himmeten palaa.
Viti kuultava, kukkea, satanut vasta
jäkälille kallionkiireen korkean, jonka
laell’ ihaillen seison, tulppaanitarhaksi puuntuu,
tulisoihtuna roihuaa mahtava, lakkapää honka.
Sopusointu luonnon, kauneus juhlallinen!
Suven kukkeudessa ei suur ole ainoastaan,
vaan myös ylevyydessä valkean vaateparren.
Lumipilvien kahleeton keinunta, helminen häivä
yläpuolella murheiden maan, ihanuudessa sinen!
Oi hongan nousua taivaan kattoa vastaan,
punahehkua pyörryttävää lujan, tervaisen varren,
jota silaa nouseva, kuparinkeltainen päivä!
Iankaikkinen tuuli onneen ja suruttomuuteen
lumikruunua tuudittaa, ja maaemo lastaan
yli pakkasen varjelee suven kukkaan uuteen,
imettäin povellaan monihaaraista, vankkaa juurta
hämäryydessä yön elonvoimin lämpimin, pimein..
Niin sinäkin, sieluni, uppou juurin syvin
läpi jääs, alapuolelle murheesi hyytä ja routaa,
syvän voimaa juomaan turvallista ja suurta,
maan, mahtavan luonnon runsasta maitoa imein;
taas yöstäsi ylhene pilviin pyrkivin tyvin,
taas latvasi suo avaruuden laineilla soutaa,
elon ihmettä nauttia onnellista ja suurta!
Miten kaunista kaikki on täällä ja kaikki hyvin!


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.