Talviaamuna

Kurjet muuttavat Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Kuin tuhkasta nousevan Foiniks-linnun heltta

idän ilmalta kohoaa punainen pilvenlonka.

Sinen-musta yöllisen taivaan silkkiteltta

veren-tummaksi purppurasametiksi muuntuu,

sadattuhannet hopeahiilut sen sammuvat salaa,

vain muutama suuri kultanasta

sen palteilla himmeten palaa.

Viti kuultava, kukkea, satanut vasta

jäkälille kallionkiireen korkean, jonka

laell’ ihaillen seison, tulppaanitarhaksi puuntuu,

tulisoihtuna roihuaa mahtava, lakkapää honka.

Sopusointu luonnon, kauneus juhlallinen!

Suven kukkeudessa ei suur ole ainoastaan,

vaan myös ylevyydessä valkean vaateparren.

Lumipilvien kahleeton keinunta, helminen häivä

yläpuolella murheiden maan, ihanuudessa sinen!

Oi hongan nousua taivaan kattoa vastaan,

punahehkua pyörryttävää lujan, tervaisen varren,

jota silaa nouseva, kuparinkeltainen päivä!

Iankaikkinen tuuli onneen ja suruttomuuteen

lumikruunua tuudittaa, ja maaemo lastaan

yli pakkasen varjelee suven kukkaan uuteen,

imettäin povellaan monihaaraista, vankkaa juurta

hämäryydessä yön elonvoimin lämpimin, pimein..

Niin sinäkin, sieluni, uppou juurin syvin

läpi jääs, alapuolelle murheesi hyytä ja routaa,

syvän voimaa juomaan turvallista ja suurta,

maan, mahtavan luonnon runsasta maitoa imein;

taas yöstäsi ylhene pilviin pyrkivin tyvin,

taas latvasi suo avaruuden laineilla soutaa,

elon ihmettä nauttia onnellista ja suurta!

Miten kaunista kaikki on täällä ja kaikki hyvin!

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.