Talvi (Hirvonen)

Talvi.

Kirjoittanut Simeon Hirvonen


Jo muutamia kuukausia sitte, vaihetti kesä kauniin juhlapukunsa syksyn kolkkoon kauhtanaan. Viheriän nurmen siaan vetäytyi vaalea lumivaippa, joka ympärinsä verhoaa suloisia seutujamme. Järvien vesi muuttui kylmäksi ja sai vihdoin päällensä tuon suurivaltaisen pakkasen rakentaman jääkannen Pehmeät, vennot suohetteetki jäätyivät hevosen kantaviksi. Korpimailla paukuttaa pakkanen vasarallansa vanhoja petäjiä, juuri kun havunkarsia tahi halon-hakkaaja siellä työskentelisi. Tuota peläten ovat pötkineet linnut tiehensä meidän maisemilta ja muuttauneet toisille kansoille sulosointuisia soitelmiansa antamaan. Puut ovat saaneet soman lehtiverhonsa siaan kuuraisen lumiturkin, jota nyt vaikiasti kantavat. Pakkanen on koko tämän kotomaamme laatinut puutarhaksensa ja hoitaa nyt sitä sekä asuu siinä itsevaltiaana herrana. Suurella rohkeudella tahtoo se tunkeutua tupiimmekin ja tehdä meille kaikin puolin rauhattomuutta sekä estellä elämämme toimia. Jos sillä ei olisi säännöllistä, määrättyä tulo aikaa, niin emme tietäisi varustaa itseämme ja joutuisimme, kentiesi siten hänen saaliiksensa, mutta hän tahtoo olla julkinen valtias, joka taistelun alussa antaa vastustajallensa tiedon tulo-hetkestään ja ikään kun kehoittaa varustusten valmistamiseen. Sievästi laittaa hän sileät sillat järviemme välkkyville väljille vesille ja kulkee estämättä paikasta toiseen. Jo vanhuudesta ovat ihmiset kuitenki keksineet, että pakkanen suuresti pelkää tulta. Tätä keinoa täyttävät he vieläkin pakkasen pelättinä. Jokaisesta ihmisten asunnosta nousee talvella tuoksuten paksu savu, jota pakkanen metsästä kauhistuen katselee. Ihmiset ja korkeimmat eläinkunnan olennotki siis säilyvät pakkasen hävittävän hallan käsissä, vaan kasvikunta lakastuu kaikessa loistossaan sen raatelevissa jääkynsissä. Mutta odotamme toivoen aikaa, jolloin pakkanen niskansa notkistaa keväisen auringon paistaessa. Silloinpa jäiset lumikiteet vetenä sulavat, silloin päivät pitenevät ja tulevat valoisiksi. Kauan hehkuvat vielä talvi-iltojen hupaisina näytelminä Pohjolan puolisella taivaalla revontulet, jotka säihkyen säteilevät valosoihtuja lähetellen pitkin päällämme etevää ilmakehää. Viuhat pohjan vihurit ja rajusti raatavat myrskyt masenevat kevään suloisista silmäyksistä. Kirkkaasti vilkkuen jättävät nuo epälukuiset tähdistöt meille moneksi kuukaudeksi rakkaat jäähyväisensä ja katoovat sen perästä valoisaksi muuttuneesen avaruuteen. Tällä ne juuri kun tahtoisivat ystävällisinä meille sanoa: ”Jää vielä hetkeksi siellä alaisuudessa asioitasi toimittelemaan; kyllä vihdoin tulee aika, jolloin meidän tavallamme luojasi luokse korkeuteen kohoat.”

[Simeon] –[Hi]rv[one]n.–


Lähde: Tapio 22.1.1870.