Talven tullen

Talven tullen. Kirjoittanut Kössi Kaatra

On talvi kohta käsissä,

jo hallahenki havaa;

taas luonto lumisylinsä

maan asujille avaa.

Maan päälle lumihiutaleet

jo taivahalta putoo

ja akkunoihin uutimet

jääkiteet kohta kutoo.

Pimeetä on jo Pohjola,

yön synkeätä selkää.

On tuska sitä tuntea

ja sitä mieli pelkää.

On talvi ahne, ankara,

on kovakoura, julma,

ja sillä vahva vartija

on pohjan kylmä kulma.

Ei talvi säästä, suojele

ja tue turvatonta,

ei vaipumasta varjele

se lasta onnetonta.

Se koditonta kurittaa

ja osatonta painaa;

sen alla raukka raukeaa

ja heikko ompi vainaa.

Min nälkä jätti jälelle,

sen pakkanen jo pyytää;

min suvi siitti elolle,

sen talvihalla hyytää.

Se olla voipi onnekas,

kell’ ompi puita takkaan

ja jolle sarka sadokas

toi jauhoerän vakkaan.

Ei tätä tuuli, talvisää

ja huurat huoletuta;

mut mitä muiden osaks jää,

se toista ompi tuta.

Kun lieden liekki hulmuva

vei viime puut ja korret,

on takan hiilos tuhkana

ja alastonna orret.

Niin siellä sitä kysytään,

ken kylmän alla kestää

ja tokko tuhot talvisään

voi elinvoima estää.

Ei talvi tule yksinään.

Se vierahia muita

tuo kerallansä kestimään;

tuo yhtä ahmatuita.

Tuo tullessansa tauteja

se sekä sairautta,

tuo tuskia ja vaivoja

ja muuta raihnautta.

Näin varustaumattoman

se kuolettaapi elon,

ja siksi, siksi raskahan

se tuopi tälle pelon.

Jos kevättoivo kellä on,

hän voittanut on puolen,

mut kell’ on tunne toivoton,

hän horjuu alla huolen.

Oi, syttyköhön sydämiin

tää tunne: kevät koittaa!

Saa päivänpaiste pakkasiin,

uus kevät kylmän voittaa!

Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.