Talven taittuessa

Kirjoittanut Saima Harmaja


Tumma vuosi kului unen lailla.
Miten kestinkään sen – unta vailla?
Kivun alle kuinka kuollut en?
Kimaltaen läpi kyynelten
kevättalven sineen syttyy tähdet.
Niinkuin ennen, vielä tulet, lähdet,
kuumin huulin vielä suutelet.
Näänkö illan, jolloin lähde et?
Outo uudelleen on kaikki elää.
Pian peipon armas riemu helää,
tuoksuu puistot ensi hohteessaan
kevätiltaan loppumattomaan.
Kullanhämärälle tielle jäänkö
silloin yksin – kyynelsilmin näänkö
tuomen, joka kukki huumaten
yössä ihanimman keväimen?
Vaan en usko, polttaessa muiston,
ettet odottais mua teillä puiston.
Syvemmin kuin lämpö syleilyn
sitoo muisto tuskan kestetyn.
Rakas, minne minut heittää voisit?
Minne hellyyteni peittää voisit?
Mikä leikata ne siteet vois,
joita kerran rukoilimme pois.
Rakastan! En tiedä, millä tavoin.
Miten itse kaipaat, kaikin tavoin.
Kaukas painan posken lämpöisen
niinkuin sisko – mutta vavisten.


Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.