Talonpojan säädyn puolesta

Talonpojan säädyn puolesta Kirjoittanut Pentti Lyytinen

Jota eläpi enemmän,

sitä kuulee kummempia

maailmassa mainittavan,

joita oppineet osaapi

silmän eissä siistit kyllä,

mutta poskessa pureepi.

Nyt on varsin vaaralliset

ajat astuneet sisällen,

kuin on kunnia kumossa,

kaikki pantu palveliat

miehiksi mitättömiksi,

talonpojat tallattuna,

arvoisilta arvattuna.

Vaikka kyllä kyntömiehet

aina aamusta varahin

kaivelepi kaiket päivät

julmiaki juurikoita.

Missähän miehet meneepi,

jotka ennen arvon antoi,

osasi oikian nimensä

piirustella pienillenki;

nyt ei anneta enemmän

kuin se kelpo kelmin passi

kyntömiehillen kylässä

talonpoikain taloissa.

Jos on kelmiä keralla,

niin on maassa miehiäki

kuin on kumminki kutsuttu,

kuin on luotu luojaltamme

elementtiimme etuja

miesten kanssa miettimähän;

sanois häntä sanaksensa,

niin olis nimi parempi,

eli panis passariksi

niin olis ilo isompi.

Onhan joukossa jotain

kuin on niin sukumme suuri,

millä ompi miehen mieli,

millä kelmin keppoisetki,

sekaluutta on seurakunta

joka veljessä vikoja,

vaan ei oike’en osata

niitä piilossa piteä.

Toisen silmästä sisua

mietitähän miehen lailla,

vaan ei oteta omasta,

vaikka malkokin makaisi.

Toisinaan talonpojasta

kerkiääpi kelpo herra,

toisinaan herras-heleistä

ketjahtaapi kelpo kelmi;

näit’ on nähty näissä maissa:

rentteriät on revitty,

ruunun kassat kaivettuna.

Ehkä häilyypi Hämeessä,

kavaloita Kainuhussa,

heittiöitä Helsingissä,

toppeloita Torniossa

vieläpä Pietarporissa,

vaikka kelpo keisarimme,

itsevaltias isäntä,

siellä liikkuupi likellä,

aina laittaapi lakia.

Tosin hanki toisinansa

saapi harmilla havaita

vierellänsä viekkahia

liehakoitsevan likellä.

Näitä näyttääpi todeksi

varsin vanhat aikakirjat,

näitä myöskin näytteleepi

meidän aikamme aviisit.

Joka sääty saattaneepi

itse puolestaan puhua,

kotonaan on koskemista,

kukin saapi säädyltänsä

kipiästi kintuillensa.

Nyt ompi Savosta saatu

kuultu kauhia sanoma:

lapset ryysynsä ryvetti

isän Iivarin verellä;

ehk’ on saanut Saksalaiset

samanlaisia sateita

että kyyneleet kynänsä

kasteleepi kaikin puolin.

Jok’ on virhittä, vioitta,

aivan syytönnä elääpi,

hänpä ensin heittäköhön

meidän säätymme samaksi,

kaatakohon kaikki tyyni

talonpojat tantereelle.

Vaan jos kaikki kaatuneepi

talonpojat tappelussa,

ketäs siitten käsketähän

kun on itsekseen isäntä?

Alaspäin on aatra silloin

kun on kourassa koreessa,

pyllyllään on pyörä silloin

kun on akseli akalla,

hukass’ on hyvä hunaja

kun on suussa huonon herran,

kallellaan on kaikki tyyni

maailmamme mahtinensa,

jos ei säädyissä sovinto

saane sievästi siansa.

Synnin käärme on kävellyt,

viekkahasti viiletellyt:

otti oksalta omenan,

jonka antoi Aatamille,

ensin Eevalle taritsi,

sitten otti ohdakkeita,

kylvi kyntäjän vakoihin,

viimen juonensa julisti

pisti pienten kantapäähän,

joka myrkky myllähteli,

sysäs syrjähän sydämen,

tappoi taidon taitavilta,

raateli se rakkauden.

Ihmeeksi isot isämme

kahteleisi kaikin puolin

meidän aikamme menoja,

kuunteleisi kummitellen

kuin on kaikki katkottuna

rauhan rakkahan sitehet,

joilla vyötteli välinsä

entiset esi isämme,

näpräsivät kultanauhat

toinen toisensa välillen,

sovinto somasti soitti,

heimolaisissa helisi.

Nyt on syrjähän sysätty

kujaisillen kulkemahan,

rauhan lapset laitettuna

vankina vaeltamahan,

suosion pyhät pykälät

unhotettu ulkopuolien,

esi-isämme edutkin

meiltä männyt männykköhön.

Minä muistan muinoisia:

entisten esi-isäimme

kärsiväistä kättä lyövän,

kulkevan käsi kädessä.

Esimiehet ne edellä

polun oikian osasi,

talonpoikakin tapaili

herran helmoissa pysyä.

Esimerkit ennustavat:

eli aikain etuja

eli varsin valmistavat

onnettomia oraita.

Jos on viitta viisahast:

tiemme haarahan hakattu,

silloin oikeen osaapi

matkustella matkamiehet.

Nyt on viitat viskottuna

yli ympäri uria,

jotka vievät viitoihinkin,

erämaille eksyttävät.

Siitt’ on epäilys eväsnä,

vielä pelko peittehenä,

jos vielä pimiä pilvi

tuopi raskaita rakeita.

Käydähän kerran katellen

aina asti Aatamihin:

hänpä aatralla alotti,

keksi keinon kelvollisen,

jost’ on leipeä levinnyt

ruhtinaillen ruoka tullut,

siitä herroilla heliät

napit paljon paistavaiset,

siitä rinnassa ritarit,

siitä ruunut ruhtinoitten.

Talonpoikapa takoopi,

isot vaunut valmistaapi

vapasukuisten varalle,

talonpoikapa takoopi,

rakentaapi rautavöillä,

linnat liittääpi kokohon

saapi värkit västinkihin.

Kukas laivat laitteleepi,

joilla suolat soudetahan

melkiän meren ylitse,

lainehissa lasketahan?

Onkohan esi-isämme

saanut alun aatelista

vaiko tehty maan tomusta,

pantu maallen patsahaksi?

Kussa silloin kuulut miehet,

kussa aatelit asuivat,

koska Aatam aatroansa

pitkin päiviä piteli,

Eeva villoja virutti,

keträvarrella kehäsi?

Ei silloin silkkiä nähty

eikä purppura-pukua,

nahat naukuivat hamenna,

rohtimista rouvi paita.

Näin on aamusta asunut,

esivanhemmat elänyt,

vaan on pojat päivän päälle

kovin korkeellen kohonnut.

Pojat samoovat salissa,

ukko jäänyt ulkopuolien

outtamaan oven takana

laupiuutta lapsiltansa.

Aatelkaapa alkuanne

mitä toitte tullessanne,

muistakaapa muuttohetki

mitä viette mennessänne:

pannahanko paljo muuta

kun ne kolme kouran täyttä

mullan muruja mukaanne.

Ja he ilkiivät isänsä,

kehtaa kelmiksi sanoa,

panna parahan palansa

apsettinsa anturaksi,

hivuksetki hiljaisessa

päässä pystyhyn pyrähti

aatellessa aikojamme,

johon ennätin eleä.

Maltappa matala herra,

tutki turpehen alainen,

koska seisot seinän päällä

kaljun kyllä kaatavaisen,

josta liukkaasti lipiipi

taitavimmat tanssaritki,

josta viisas vierähtäpi

taitamattoman tavalla,

josta pulskitkin putoopi,

josta kelmit keiahtaapi –

kyllä kohta kohtelemme

entistä esi-isäämme

ahtaassa asuinsiassa,

kyllä kylmässä kylässä,

johon joutuupi jokainen

toinen toisensa perästä,

jost’ ei valtikka vapauta

eikä keppi kerjäläisen.

Kaikki kaatuvat kumohon

ruhtinatki ruununensa.

Siell’ on rinnassa ritarit

ykäänsä yhen näköiset,

virkavaate valmistettu

nuttu nurmesta kyhätty.

Samooppas siellä salissa

yli määrän ylpiästi,

onko ukko ulkopuolia

eli pojatko paremmat.

Jos on virressä vikoja,

oppineemmat oikaiskohon,

jos on värsy väärin tehty,

niin se jääköhön jälellen

muistokirjoista mutahan,

takapuolien tauotkohon.

Rauhoa minä rakennan,

sovittelen suosioa,

soisin rauhan rantamaillen,

soisin suosion tulevan,

joutuvan joka tilahan.

Mitäs siitä miesi saapi,

jos hän toistansa toruupi?

Vielä voittaapi vähemmin

joka poskessa pureepi.

Minä tahtoisin tapailla

tässä kaikkia kokohon,

kerran kelpo kestinkihin

keisarit ja kerjäläiset;

se ois kerran kelpo kesti,

kun soisi sovinnon kellot

istuimelta sen isoimman

aina asti Aatamihin.

Lähde: Lyytinen, Pentti ja Anna Reetta Korhonen 1961: Pentti Lyytisen ja Anna Reetta Korhosen runoja. Toimittanut Vihtori Laurila. Peuran museosäätiö, Rautalampi.