Takaa Suomenlahden.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Kaukaa takaa suuren Suomenlahden
Eestiveljyt mulle viestin toi.
Iltahetken istuttaissa kahden
Heimokansasta hän tarinoi,
Kertoi Viron kansan kohtaloita
Raudanraskaita ja ankaroita.
Vuosisatain orjuus, sortovalta
Syöstä tahtoi unhon yöhön sen,
Syöstä tahtoi – mutta sorron alta
Kumpus’ sille kevät herttainen,
Kumpus’ kevät, kumpus’ kukkasetki –
Silloin oli Viron aamuhetki.
Silloin kaikui laulu Viron kielin.
Runokannel heloäänin soi.
Silloin kylvö tehtiin intomielin,
Kuni rakkaus vain yksin voi.
Kylvölle jos taivas kasvun antaa,
Vuosisadoiksi se heelmän kantaa.
Viron taivaan taasen pilvet peittää,
Kevät kesätöinnä katosi.
Murhe musta suruharson heittää
Yli kantelon, mi helkkyvi.
Surua nyt Viron kannel soipi –
Runotar sen itkee, vaikeroipi.
Mut ei epätoivoon kansa vaivu,
Tottunut se myrskysäihin on;
Henkisesti kuolemaan ei taivu,
Halua sill’ ompi elohon.
Elonvoimaa tuntee rinnassansa,
Hengen vapaus on maalinansa.
Pilvessä vaikk’ onkin Viron taivas,
Myrskysäät ne Herran vallass’ on.
Viron kansa, suuret surus, vaivas
Kerran vielä vaihtuu ilohon.
Kuningasten kuningas hän tietää,
Kuka elämän tai kuolon sietää.
Kell’ on sydän lämpöinen ja herkkä,
Kypsi ei oo vielä kuolemaan;
Kansa – nuori kuni kuusen kerkkä –
et jouda öiseen unholaan.
Elontehtävä on sulle suotu
Ja sen täyttämään sä olet luotu.
Veljeskansa meren tuolla puolla,
Viel’ on päiväs pilven peittämä,
Vielä uhkaa myrskyt täällä, tuolla;
Mutta kerran kaikk’ on selkeenä.
Silloin kantelosi riemuin soipi,
Työsi kylvös tuleentua voipi.


Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.