Takaa Suomenlahden

Takaa Suomenlahden. Kirjoittanut Irene Mendelin

Kaukaa takaa suuren Suomenlahden

Eestiveljyt mulle viestin toi.

Iltahetken istuttaissa kahden

Heimokansasta hän tarinoi,

Kertoi Viron kansan kohtaloita

Raudanraskaita ja ankaroita.

Vuosisatain orjuus, sortovalta

Syöstä tahtoi unhon yöhön sen,

Syöstä tahtoi – mutta sorron alta

Kumpus’ sille kevät herttainen,

Kumpus’ kevät, kumpus’ kukkasetki –

Silloin oli Viron aamuhetki.

Silloin kaikui laulu Viron kielin.

Runokannel heloäänin soi.

Silloin kylvö tehtiin intomielin,

Kuni rakkaus vain yksin voi.

Kylvölle jos taivas kasvun antaa,

Vuosisadoiksi se heelmän kantaa.

Viron taivaan taasen pilvet peittää,

Kevät kesätöinnä katosi.

Murhe musta suruharson heittää

Yli kantelon, mi helkkyvi.

Surua nyt Viron kannel soipi –

Runotar sen itkee, vaikeroipi.

Mut ei epätoivoon kansa vaivu,

Tottunut se myrskysäihin on;

Henkisesti kuolemaan ei taivu,

Halua sill’ ompi elohon.

Elonvoimaa tuntee rinnassansa,

Hengen vapaus on maalinansa.

Pilvessä vaikk’ onkin Viron taivas,

Myrskysäät ne Herran vallass’ on.

Viron kansa, suuret surus, vaivas

Kerran vielä vaihtuu ilohon.

Kuningasten kuningas hän tietää,

Kuka elämän tai kuolon sietää.

Kell’ on sydän lämpöinen ja herkkä,

Kypsi ei oo vielä kuolemaan;

Kansa – nuori kuni kuusen kerkkä –

et jouda öiseen unholaan.

Elontehtävä on sulle suotu

Ja sen täyttämään sä olet luotu.

Veljeskansa meren tuolla puolla,

Viel’ on päiväs pilven peittämä,

Vielä uhkaa myrskyt täällä, tuolla;

Mutta kerran kaikk’ on selkeenä.

Silloin kantelosi riemuin soipi,

Työsi kylvös tuleentua voipi.

Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.