Taivaan valtijaan istuimen edessä

Taivaan valtijaan istuimen edessä. (Sorron ajalta 1899.) Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

On Valtasi suuri ja mainehikas

Ja kansoja miljoonittain;

Ne nöyränä tähtävi valtikkaas,

Sekä tunkevat tuhansittain

Luo loistoisan kruunun ja istuimen,

Jolla istut Sä kansoja halliten,

Ja siunaus-äänet ne kaikuu.

Joku joukossa itkeänyyhkyttää,

Rukouksia Herralle kantaa;

Joku riemuiten siunaa ja ylistää,

Joku harppunsa helkkiä antaa.

Tuo ääni on ensin kuin tuulonen vaan,

Ja kansa kuin metsä, min huojumaan

Saa taivasten valtavat tuulet.

Vaan intopa kasvaa ja vahvistuu,

Sekä harputkin hellemmin helkkää;

Ilolaulut ne taivaalle kohouu,

Kansa toivoo ja uskoo, ei pelkää.

”Sä suoja’os maatamme herttaista,

Jota vielä ei tunneta maailmassa,

Vaan pyrkivi henkiseen valtaan!”

Tuo immyt, mi itkee ja rukoilee,

Ja on muodoltaan kärsivän kalvas,

Niin kaino, kun istuinta lähenee,

Niin köyhä ja vaatteessa halvass’; –

Se on Suomi, tuo immyt, tuo rukoileva,

Mi Luojahan turvaa niin hurskaana,

Anoo Taivahan istuimen suojaa.

Oi Taivahan valtijas kuuluisa, – –

Yhä lemmellä maatamme suojaa;

Sen onnea valvo ja vahvista,

Ole kansani suuruuden luoja!

Mun on kansani nöyrä ja rauhainen,

Valoon pyrkii ja henkiseen suuruuteen,

Etsii korkeimman istuimen suojaa.

Lähde: Paavo-Kallio, Esa 1910: Se verinen sunnuntai. Tampere.